XV.
ST. MAGLOIREN VELI.
Jos vallan käyttäminen yleensä on mieluista, niin erikoisen mieluista naiselle on harjoittaa vaikutusvaltaansa mieheen. Jos lisäksi on oltu tavallista suuremmassa vaarassa ja onnellisesta tuloksesta on ollut vain heikko toivo — ja ennen kaikkea, kun saavutettu tilapäinen etu näyttää lopullisen voiton enteeltä — niin on mahdotonta, ettei riemunhurmiota lähenevä tunne täyttäisi mieltä, vaikka taivaanranta näyttäisi kuinka tummalta ja rauhansatama kuinkakin etäiseltä.
Lienee vielä muistissa, millainen oli tilanne kreivi Hannibalin lähtiessä neiti de Vrillacin luota. Tämä oli päässyt voitolle, mutta kreivi Hannibal puolestaan oli nöyryyttänyt häntä maahan asti, osaksi ovelilla uhkauksillaan, osaksi suoranaisella töykeydellään. Hän oli jättänyt tytön itkemään, sanojen »rouva Tavannes» kaikuessa tuomiokelloina hänen korvissaan ja miehen tahdon synkän kummituksen osoittaessa sormellaan auttamatonta tulevaisuutta kohti. Olisi ollut luonnollista, jos hänen toivonsa olisi sammunut.
Mutta tytön rohkeus oli sitä lajia, joka ei helposti eikä kauaksi aikaa masennu, ja tuskin oli kulunut puolta tuntia kreivi Hannibalin lähdöstä, kun hänen mieleensä jo juolahti lohdullinen ajatus, että tähän asti oli päivän kunnia kuitenkin hänen. Kreivin vallasta ja hänen omasta voimattomuudestaan huolimatta oli hänen tahtonsa taivuttanut kreivin. Hän oli saanut jonkinlaisen vaikutusvallan kreiviin, keksinyt pienen seikan, joka hillitsi, rajan, jonka poikki toinen ei tahtonut mennä. Lopuksi hän voisi pelastuakin, sillä ehkä kreivi ei voisikaan täyttää ehtoja, joihin niin vastenmielisesti oli suostunut. Hän voisi päästä vapaaksi. Moni olisi tosin hänen asemassaan pelännyt pahempaa kohtaloa ja tylympää menettelyä. Mutta tässä olikin puolet hänen voittonsa ansiota. Hän ei ollut ainoastaan päässyt parempaan asemaan, vaan myös oppinut paremmin luottamaan siihen, että hänellä oli vaikutusvaltaa viholliseensa. Kreivi tietysti vaatisi heidän välisensä sopimuksen täyttämistä; siinä asiassa hänen ei kannattanut toivoakaan myönnytyksiä. Mutta hän uskoi, että jos kreivin olisi mahdoton täyttää ehtoja, hän luopuisi koko asiasta, tosin perin kiukuissaan ja niin raa'asti ja töykeästi solvaten naisellista oman arvon tuntoa, että sitä tuskin voisi kestää. Mutta sittenkin hän luopuisi.
Ja jos pahin kohtaisi häntä? Hänellä olisi sittenkin se lohdutus, että siitä perikadosta, joka oli hyökännyt hänen ystäviensä kimppuun, hän oli lunastanut vapaiksi ne, jotka olivat hänelle kalleimmat. Hänen huoneensa asemasta johtui, ettei hän nähnyt niitä väkivaltaisuuksia, joihin Pariisi antautui tämän päivän loppuosana ja palasi seuraavana aamuna yhtä innokkaana. Mutta Carlatit ja hänen naispalvelijansa kuulivat alhaalla vahdeilta, mitä tapahtui, ja vaikerrellen ja piileskellen nurkissaan kiinnittivät säikähtyneet katseensa häneen, joka oli heidän turvansa ja toivonsa. Kuinka hän saattaisi pettää heidät? Tuomita heidät perikatoon, vaikkei asia olisikaan koskenut hänen rakastettuaan?
Tignonvilleä tyttö ajatteli tuntikausia. Vakavan hellästi hän palautti mieleensä sen hetken, jolloin sulhanen oli vihkiytynyt kuolemalle, joka tuli vain puolitiehen ottaakseen heidät omikseen. Hän oli myös valmis antamaan anteeksi sitä seuranneen perääntymisen ja yrityksen pelastaa hänet vastoin tahtoa. Hän piti äkillistä kuolemanhalua ihanana; perääntymistä — sillä perääntyjä oli hänen rakastettunsa — tekona, jonka toinen teki hänen eikä itsensä tähden, ja jonka hän helposti antoi anteeksi. Tunteiden äkillinen muutos, joka silloin oli hänet vallannut ja saattanut hänet kiskaisemaan itsensä irti sulhasestaan, ei häntä enää juuri liikuttanut; sitä vastoin se, mikä muiden silmissä ei ehkä olisi näyttänyt kovin sankarilliselta Tignonvillen koko käytöksessä — kaikkein korkeinta vaativana hetkenä — kaikki se, mikä vivahti tavalliseen tai kehnoon, häipyi sikseen, sillä hän oli yhä kiintynyt lemmittyynsä, ei niin paljon kypsyneen naisen intohimoisella rakkaudella kuin sillä neitseellisellä ja herkän tunteellisella mieltymyksellä, jolla rakastaa silloin, kun ei enää ole omistamisen toivoa, eikä rakkaus merkitse elämää, vaan uhrausta.
Hänellä oli aikaa näihin mietteisiin, sillä hän sai olla koko päivän häiritsemättä ja vielä myöhään seuraavanakin päivänä. Hänen oma väkensä palveli häntä, ja tiedettiin, että portaiden alapuolella kreivi Hannibalin ratsumiehet tuimina vartioivat pönkitettyjen ovien ja luukullisten akkunoiden takana, laskematta ketään sisään. Silloin tällöin sattui hänen korviinsa kaiku siitä mellakasta, joka peitti kadut verivirtoihin, taikka rouva Carlat toi hänelle uutisia huomattavammista tapahtumista. Varhain tänä toisena päivänä, maanantaina, kuiskailtiin, että herra de Tavannes ei ollut palannut ja että alhaalla miehet alkoivat käydä levottomiksi.
Vihdoin, kun epävarmuus sekä alhaalla että ylhäällä kävi jännittäväksi, se laukesi. Askelia ja ääniä läheni portailla, töminää ja hälinää seurasi kova naputus, ja ovi avattiin väkisin. Neiti oli noussut seisomaan odottaen sykkivin sydämin tietämättä itsekään mitä; kynnyksellä seisoi St. Magloiren luostarin kaapuun puettu munkki ja tehden ristinmerkin mutisi siunausta. Hän astui hitaasti sisään.
Ei mikään näky olisi ollut neidille kauheampi, sillä se osoitti, kuinka mitättömät olivat ne ehdot, jotka hän vaivoin oli saanut. Entä jos kreivi Hannibal oli siellä munkin takana, jos hän juuri nyt nousi portaita ylös pakottaakseen hänet tämän kaljupään edessä vihille? Taikka käyttääkseen viimeistä väkivaltaista keinoa, jos hän kieltäytyi? Äkillinen kauhu oli tukahuttaa hänet; hän kalpeni ja painoi kädellään rintaansa. Mutta kuitenkin hän toipui, ennenkuin ovi ehti sulkeutua Bigotin jälkeen.
— Tämä väkivaltainen tunkeutuminen tänne on herra de Tavannesin määräystä vastaan! — huusi hän astuen ylpeästi esiin. — Tällä henkilöllä ei ole täällä mitään tehtävää. Kuinka te uskallatte laskea hänet sisään?
Normandialaisen partaiset kasvot näyttäytyivät hetkeksi ovella.
— Herrani määräyksestä, — mutisi hän jörösti ja sulki oven.
Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta.
— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. — Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden, — kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen vastaväitteitänne —
Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan. Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!
— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet. Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St. Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.
Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa, ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien viime päivien kauhut.
Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä. Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin tuumia.
Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin tointui.
— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen, kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.
— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.
— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta, etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis, pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.
Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.
— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä, armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa. Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle. Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen palveluksen.
Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui hitaasti.
— Siitä ei ole apua, — sanoi hän, — jos hän tapaa teidät täällä.
— Mutta hän ei tapaa. Ettekä tekään.
— Mitä tarkoitatte?
— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan, — saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn, minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. — »Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»
Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä. Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia palvelijoita, hän sanoi:
— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.
Tignonville ei tiennyt mitä vastata, sillä säikähtäneen kamarineidin epäluuloinen katse oli kiintynyt häneen säikkyen ahdistetun eläimen raivoa. Sekä rouva Carlat että hän olivat kuulleet ja saattoivat edelleen kuulla. Vihdoin hän mutisi niin hiljaisella äänellä, että jos palvelijat käsittivätkin, mistä oli kysymys, se jäi vain epätäydelliseksi.
— Parempi yhden pelastus kuin ei kenenkään! — sanoi hän. — Minun täytyy ajatella teitä.
— Ja minun heitä, — vastasi tyttö varmasti. — Eikä siinä kaikki. Vaikka he eivät olisikaan täällä, ei siitä kuitenkaan voisi mitään tulla. Olen antanut sanani — vaikka hetki sitten iloissani sen unhotin, kun näin teidät. Ja kuinka, — jatkoi hän, — voin toivoa hänen pysyvän sanassaan, jos minä en pysy omassani? Taikka jos minä olen valmis rikkomaan sopimuksen tämän tapahtuman johdosta, jota en ensinkään voinut odottaa, niin kuinka voin vaatia häneltä ehtojen täyttämistä, joita hän sietää yhtä vähän — yhtä vähän kuin minä häntä?
Viimeisissä sanoissa hänen äänensä katkesi surkeasti; silmät etsivät rakastetun katsetta anteeksi pyytäen. Mutta Tignonville ei tuntenut sääliä eikä ihailua; hänet valtasi raivo. Hän seisoi tuijottaen tyttöä, sanattomana niin huimaavasta hulluudesta.
— Tuota ette voi tarkoittaa, — puhkesi hän lopulta sanomaan. — Te ette voi tarkoittaa, neiti, että aiotte siinä pysyä! Että aiotte pitää lupauksen, kun teidät siihen on pakotettu väkivallalla, petoksella, niiden kauhujen keskellä, joita hän ja hänen väkensä ovat meille toimittaneet! Se on aivan käsittämätöntä.
Tyttö pudisti päätään. — Minä lupasin, — sanoi hän.
— Teidät pakotettiin siihen!
— Mutta tämä lupaus pelasti henkemme.
— Murhamiesten, salamurhaajien käsistä! — väitti Tignonville.
Tyttö pudisti päätään. — Minä en voi peräytyä, — sanoi hän, — en voi.
— Te siis haluatte hänet mieheksenne, — huusi Tignonville alhaisen vihansa vallassa. — Siinäpä se on! Niin, te suorastaan haluatte hänen kanssaan naimisiin! Sillä mitä tulee hänen ehtoihinsa, — jatkoi nuori mies nauraen loukkaavasti, — niin ettehän voi ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänkö täyttäisi mitään ehtoja, kun te olette hänen vallassaan? Hän, kreivi Hannibal? Ja sitäpaitsi, jos hän suvaitsisi ne täyttää, minkä arvoisia ne ovat? Hugenottipappeja on paljon. Tapasin yhden juuri tänä aamuna. Voisin viidessä minuutissa saada jonkun heistä käsiini. Hänen tarvitsee siis vain löytää yksi heistä — ja minut!
— Niin, herra, — huusi tyttö vavisten loukatun ylpeytensä tunnosta, — juuri siksi pyydän teitä lähtemään. Mitä pikemmin jätätte minut, mitä pikemmin olette turvatussa asemassa, sitä parempi minulle. Joka hetki, jonka viivytte täällä, panette sekä itsenne että minut vaaralle alttiiksi.
— Ellette suostu —
— Minä en suostu, — vastasi tyttö varmasti, — ja te teette vain — mutta tässä hänen ylpeytensä alkoi lannistua, hänen äänensä väristä, ja hän katsoi sulhastaan onnettomana, — täällä olollanne minulle vaikeammaksi — —
— Hiljaa! — huusi rouva Carlat. — Hiljaa! — ja kun he säpsähtivät ja kääntyivät hänen puoleensa, oli hän huoneen toisessa päässä oven luona, miltei liian kaukana heidän kuuluviltaan kohottaen varoittavasti kättään. — Kuunnelkaa! — mutisi hän, — joku on tullut taloon.
— Se on minun lähettini Bironin luota, — vastasi Tignonville yrmeästi. Ja vetäen kaapunsa päähineen päänsä yli ja piilottaen kätensä hihoihinsa hän astui ovelle. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja aukaisi sylinsä. Hän ei voinut lähteä tällä tapaa. — Neiti! Clotilde! — huusi hän kiihkeästi, — sanon viimeisen kerran, totelkaa minua, tulkaa kanssani. Suostukaa!
— Hiljaa! — keskeytti rouva Carlat jälleen ja kääntyi huolestuneena heihin päin. — Se ei olekaan mikään lähetti! Se on Tavannes itse: tunnen hänen äänensä. — Ja hän väänteli käsiään. — Voi Jumalani, Jumalani, mitä meidän nyt on tehtävä? — jatkoi hän kauhun vallassa katsellen ympäri huonetta.