XVI.
PAHASSA PULASSA.
Pelko välähti neidin silmissä, mutta hän hillitsi itsensä. Hän viittasi rouva Carlatia vaikenemaan, ja he kuuntelivat tuijottaen toisiaan, toivoen vastoin toivoa, että nainen oli erehtynyt. He odottivat hyvän aikaa, ja joku heistä alkoi jo jälleen hengittää vapaammin, kun kreivi Hannibalin karhea ääni kumahti portailta ja poisti kaiken epäilyksen. Neiti tarttui pöydän reunaan ja seisoi siihen nojaten.
— Mitä on tehtävä? — mutisi hän ja kääntyi neuvotonna naisten puoleen. Se rohkeus, joka oli hänen sulhasensa poissa ollessa tukenut häntä, oli nyt kadonnut. — Jos hän tapaa hänet täällä, niin olen hukassa!
— Hän ei varmaankaan tunne minua, — kuiskasi Tignonville. Mutta hänen äänensä kuului epävarmalta, eikä hapuileva katse tukenut hänen sanojaan.
Rouva Carlat silmäili hätäisesti ympäri huonetta. Näytti siltä, että hän tällä kertaa saisi hoitaa asiat. Mutta huoneessa ei ollut toista ovea, ja akkunat olivat pihalle päin, jota Tavannesin väki vartioi. Ja juuri nyt kreivi Hannibalin askeleet kajahtelivat jo likellä, ja hänen kätensä jo melkein koski ovenripaa. Nainen väänteli käsiään; sitten, erään ajatuksen äkkiä juolahtaessa hänen mieleensä, hän hyökkäsi siihen nurkkaan, jossa neidin puvut riippuivat seinällä naulakossa.
— Kas tänne! — huusi hän. — Näiden taakse! Ehkä häntä ei näy täällä!
Pian, herra, pian! Piiloon!
Se oli turha toivo, sellaisen keksimä, jolle tilanne ei ollut selvä. Ja kuinka lupaava se olikin, neidin ylpeys nousi sitä vastaan.
— Ei, — huusi hän, — ei sinne! — ja Tignonville seisoi paikallaan tietäen piiloutumisen turhaksi, sillä kreivi Hannibal oli tietysti saanut kuulla, että siellä oli munkki.
— Ettekö voisi kieltäytyä avaamasta? — kuiskasi Tignonville kiireesti.
— Kun luonani on pappi? — vastasi tyttö pudistaen päätään.
Enempään puheluun ei ollut aikaa, sillä kreivi Hannibal naputti jo ovelle. Tyttö loi viimeisen katseen rakastettuunsa, joka oli kääntynyt selin akkunaan, niin ettei valo enää osunut hänen kasvoilleen. Olihan mahdollista, että hän pysyisi tuntemattomana, jos Tavannes viipyisi vain vähän aikaa; ainakin oli tämä vaara kestettävä. Puoleksi tukahtuneella äänellä hän pyysi kamarineitiään, Javettea, avaamaan oven.
Kreivi Hannibal kumarsi syvään astuessaan huoneeseen ja eksytti toiset, mutta ei tyttöä. Hän oli tuskin astunut kynnyksen poikki, kun tyttö jo katui, ettei ollut seurannut Tignonvillen neuvoa ja kieltäytynyt avaamasta ovea. Sillä mikä voikaan pysyä salassa noilta tylyiltä, teräviltä silmiltä, joiden katse yhdellä silmäyksellä ikäänkuin ahmi kaikki, mitä huoneessa oli, näki kaikki, eikä kuitenkaan tuntunut näkevän mitään — noilta silmiltä, joissa nytkin välkkyi julmaa pilaa? Hän saattoi pettää muita, mutta häntä, joka läähätti hänen kourissaan niinkuin villi lintu värisee metsämiehen kädessä, ei petetty! Hän näki ja tiesi, ja kuitenkin kumartaessaan ja hymysuin suoristautuessaan hän katseli ainoastaan yhtä!
— Luulin voivani tavata teitä aikaisemmin, — sanoi hän kohteliaasti, — mutta minua on viivytetty. Ensinnäkin pidättivät minua muutamat ystävistänne, jotka eivät tahtoneet minusta erota, sitten muutamat vihollisistanne, jotka tapasivat minut hieman ikävässä tilassa ja luullen minua virrasta pelastuneeksi hugenotiksi pakottivat minut mutkistelemaan paluumatkaani. Mutta nyt, kun olen saapunut, tuon uutisia.
— Uutisiako? — kuiskasi neiti kuivin huulin. Ne eivät varmaankaan olleet hyviä uutisia.
— Niin, neiti, herra de Tignonvillestä, — vastasi kreivi. — En ensinkään epäile, että voin toimittaa hänet tänne jo tänä iltana ja siten poistaa toisen tunnonvaivanne. Ja kuten uskon, on tämän hyvän isän, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen ja puhuen sillä ivallisella sävyllä, jota hän vain harvoin hillitsi, niin katolilainen kuin olikin, aina kun mainitsi pappia, — jo onnistunut karkoittaa toinen este ja suostuttaa teidät käyttämään hyväksenne palveluksiaan — —
— Ei ole! — huudahti tyttö kiivaasti.
— Eikö ole? — toisti Tavannes hymyillen epäilevästi ja katsellen toisesta toiseen. — Kah, minä olin toivonut parempaa menestystä. Mutta hän voi vielä onnistua. Olenpa varma, että hän vielä onnistuu. Ja siinä tapauksessa teidän kainoutenne suokoon minulle anteeksi, jos pyydän teitä kiirehtimään ja määräämään illallisen jälkeisen tunnin lupauksenne täyttämisen hetkeksi.
Tyttö kalpeni huulia myöten. — Illallisen jälkeenkö? — läähätti hän.
— Niin, neiti, tänä iltana. Sanotaanpa — kello kahdeksalta?
Kauhuissaan siitä, mikä häntä uhkasi ja mistä vain kaksi tuntia eroitti hänet, hän ei keksinyt muita sanoja kuin ne, joita juuri oli käyttänyt. Pahin oli häntä kohdannut; suurempaa onnettomuutta ei hänelle voinut sattua.
— Mutta hän ei ole saanut minua suostumaan! — huusi hän puristaen kiihkossaan kätensä nyrkkiin. — Minä en hyväksy katolista pappia.
— Ehditte vielä hyväksyä, neiti.
— Minä en suostu! — huusi tyttö hurjasti.
Huone pyöri hänen silmissään. Kuilu ammotti hänen jalkainsa juurella, sen uhkaavat kauhut huimasivat. Häntä oli sysätty yhä lähemmäksi; vaikka hän kuinka ponnisteli vastaan, oli hän nyt kuitenkin joutunut sen reunalle. Sumu kohosi hänen silmäinsä eteen, ja vaikka toiset luulivat hänen kuuntelevan, ei hän kuitenkaan käsittänyt mitään siitä, mitä tapahtui. Kun hän hetken kuluttua jälleen toipui, kuuli hän kreivi Hannibalin puhuvan.
— Sallikaa hänen tehdä uusi yritys, — kuului hän sanovan suopean ivallisesti. — Ainoastaan hetkinen vielä, neiti! Vielä yksi rynnäkkö, isä! Kirkon aseita ei voisi käyttää paremmin eikä arvokkaampaan tarkoitukseen, ja jos ne menestyvät, eivät ne suinkaan jää vaille asianmukaista tunnustusta ja maallista korvausta.
Ja samalla kun tyttö, jonka korvissa humisi, yritti kuunnella, mitä sanottiin, oli kreivi Hannibal äkkiä poistunut. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja he katsoivat kaikki kolme toisiaan — neidin kamarineitsyt oli syrjemmällä, avattuaan kreiville ovea. Tyttö avasi huulensa puhuakseen, mutta saattoi vain surkeasti hymyillä; Tignonville katkaisi hiljaisuuden, ja hänen äänensä sävy ilmaisi ennen kaikkea helpotusta.
— No, kaikki ei vielä ole hukassa, — sanoi hän reippaasti. — Jos voin paeta tästä talosta — —
— Hän tuntee teidät, — vastasi tyttö.
— Mitä?
— Hän tuntee teidät, — toisti neiti melkein kylmäkiskoisella äänellä. — Näin sen hänen silmistään. Hän tunsi teidät heti ja tiesi myöskin, — lisäsi tyttö katkerasti, — että hänellä oli täällä käsissään toinen niistä henkilöistä, joita hän tarvitsi.
— Miksi hän sitten salasi sen tietävänsä? — tiuskaisi nuori mies.
— Miksikö? — vastasi tyttö. — Vietelläkseen minut luopumaan toisesta vaatimuksesta sillä ehdolla, että te pelastutte. Voi, — jatkoi tyttö katkeralla ivalla, — hänellä on helvetillinen viekkaus, pappien viekkaus! Te ette kelpaa kilpailemaan hänen kanssaan. En minäkään eikä kukaan meistä. Ja hänestä tulee minun herrani! Hän taivuttaa minut tahtonsa ja kätensä alle! Hän tulee omistamaan minut, ruumiini ja sieluni, kaikki! — jatkoi hän kauhuissaan vaipuen tuoliin, huojuttaen ruumistaan edestakaisin ja kätkien kasvot käsiinsä. — Minun täytyy olla hänen omansa, hänen, kunnes kuolen!
Miehen silmät säikkyivät, ja hänen ohimosuonensa tykyttivät rajusti.
— Mutta se ei saa tapahtua! — huusi hän. — Ehkä en ole hänen vertaisensa viekkaudessa, siinä olette oikeassa, mutta minä voin tappaa hänet. Ja sen minä teenkin. — Totisesti!
— Olisitte sen tehnyt hänen täällä ollessaan, — huomautti tyttö puoleksi ivaten, puoleksi tosissaan.
— Ei ole liian myöhäistä vieläkään, — huusi Tignonville, ja vaikeni samassa, sillä ovi avautui ja Javette astui sisään.
He katsoivat häneen, ja ennenkuin hän ehti avata suunsa, olivat he pystyssä. Hänen kalpeat, kiihottuneet kasvonsa, osoittaen muutakin kuin pelkoa, ilmaisivat hänen tuovan uutisia. Hän sulki oven jälkeensä, ja muutamassa hetkessä oli kaikki kerrottu.
— Herra voi paeta, jos kiirehtii, — sanoi hän matalalla äänellä, ja he näkivät hänen vapisevan mielenliikutuksesta. — He syövät juuri illallista. Mutta hänen täytyy olla sukkela!
— Eikö ovi ole vartioitu?
— On, mutta —
— Ja hän tietää! Emäntänne sanoo hänen tietävän, että minä olen täällä.
Hetken Javette näytti hämmästyneeltä. — Onhan se mahdollista, — mutisi hän. — Mutta hän on mennyt ulos.
Rouva Carlat taputti käsiään. — Kuulin oven sulkeutuvan kolme minuuttia sitten, — sanoi hän.
— Ja jos herra voisi päästä siihen huoneeseen, jossa hän söi illallista viime kerralla, niin siellä on särkynyt akkuna ainoastaan tukittu — hän nielaisi pari kertaa kiihdyksissään — jollakin sellaisella, minkä hän voi siirtää tieltään. Ja silloin herra pääsee kadulle, ja kaapu suojelee häntä.
— Entä kreivi Hannibalin miehet? — kysyi Tignonville innokkaasti.
— He syövät etuhuoneessa oven vieressä.
— Ahaa! Eivätkä voi nähdä sieltä toiseen huoneeseen?
Javette nyökkäsi. Kerrottuaan asiansa hän näytti olevan kykenemätön lisäämään sanaakaan. Neiti, joka tiesi hänen olevan pelkurin, ihmetteli, mistä hän oli saanut rohkeutta sekä tehdä nämä havainnot että tuoda uutiset. Mutta kun kohtalo oli ollut niin armelias ja pannut tämän naisen näin toimimaan, oli heidän käytettävä tilaisuutta — viimeistä, luultavasti kaikkein viimeistä tilaisuutta.
Hän kääntyi Tignonvillen puoleen. — Oi, menkää! — pyysi hän kuumeisesti. — Menkää, sitä minä rukoilen! Menkää nyt, herra! Suurin palvelus, minkä voitte minulle osoittaa, on mahdollisimman pian mennä sellaiseen paikkaan, josta hän ei saa teitä käsiinsä. — Vieno puna, toivon hohde, oli palannut hänen poskilleen, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Oikein, neiti, — myönsi nuori mies, kerrankin totellen, — minä menen!
Ja olkaa rohkealla mielellä.
Hän piti hetken aikaa tytön kättä omassaan, sitten siirtyen oven luo avasi sen ja kuunteli. Kaikki tunkeilivat hänen takanaan. Kaukainen, hiljainen, alhaalta kuuluva äänten sorina vahvisti tytön kertomuksen todeksi; muuten oli talossa äänetöntä. Tignonville katsahti viimeisen kerran neitiin ja viitaten kädellään jäähyväisiksi hiipi portaille alkaen laskeutua kasvot munkkikaavun alla piilossa. He näkivät hänen saapuvan portaiden kulmaukseen ja sitten häviävän sen taakse. He kuuntelivat yhä ja katsoivat toisiaan, kun joku lattiapalkki narahti taikka kun alhaalta kuuluvat äänet hetkeksi vaikenivat.