XVII.
KAKSINTAISTELU.
Portaiden alapäässä Tignonville pysähtyi. Vartijain jymisevät normandialaiset äänet kaikuivat muutaman askeleen päästä vasemmalta huoneesta, jonka ovi oli auki. Hän kuuli erään pilapuheen, jota seurasi raaka naurunhohotus myrskyisine kättentaputuksineen, ja samalla hän tiesi, että millä hetkellä hyvänsä voi joku miehistä astua ulos ja keksiä hänet. Onneksi hän saattoi miltei kädellä ylettyä sen huoneen oveen, jossa oli rikottu akkuna, käytävän oikealla puolella, ja hän hiipi sinne päin varovasti. Hän seisoi hetken epäröiden käsi ovenrivalla, mutta säikähtäen vartiohuoneesta kuuluvaa liikettä, joka ilmaisi muutamien nousevan ruokapöydästä, hän sysäsi oven auki, pujahti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli turvassa eikä ollut herättänyt mitään kolinaa. Mutta pöydän ääressä selin häneen, kasvot vaillinaisesti tukittua akkunaa kohti, istui kreivi Hannibal illallisella!
Nuoren miehen sydän tuntui seisahtuvan. Hyvän aikaa hän ikäänkuin lumottuna ja kykenemättömänä liikkumaan tuijotti kreivi Hannibalin selkää. Sitten, kreivin jatkaessa aterioimistaan taakseen katsomatta, hänen rohkeutensa alkoi palata. Hän oli ehkä tullut niin hiljaa, huoneeseen, ettei Tavannes ollut mitään huomannut taikka kenties luullut vain palvelijan tulleen sisään. Oli siis mahdollista, että hän saattoi poistua samalla tavalla, ja hän oli jo todella nostanut salvan vetäen mitä varovaisimmin ovea puoleensa, kun Tavannesin ääni sattui ikäänkuin suoraan hänen kasvoihinsa.
— Pyydän, älkää laskeko sisään vetoa, herra de Tignonville, — sanoi hän katsomatta taakseen. — Te ette kaapu yllänne ole sille alttiina, mutta minun laitani on toisin.
Onneton Tignonville seisoi kuin keihään lävistämänä, tuijottaen toisen takaraivoon. Ensi hetkellä hän ei saanut sanaakaan suustaan.
— Olkaa kirottu! — sähisi hän sitten raivon puuskassa, — olkaa kirottu!
Te siis tiesitte? Hän oli oikeassa.
— Jos tarkoitatte, että odotin teitä, niin olette oikeassa, — vastasi kreivi Hannibal. — Katsokaa, teille on katettu, tuolle paikalle ei tunnu veto akkunasta, ja puku, jonka olette lainannut, suojelee teitä erittäin hyvin kylmältä. Mutta — eikö se tunnu teistä hiukan tukalalta näin kesäilmalla?
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies vavisten.
Tavannes kääntyi ja katsoi häntä hymyillen synkästi. — Kirous voi osua, — sanoi hän, — mutta luulen, ettei se tule teidän anomuksienne seurauksena. Ja eikö olisi parasta, että nyt näyttelisitte miehen osaa?
— Jos olisin asestettu, — huusi toinen tulisesti, — ette loukkaisi minua!
— Istukaa, herra, istukaa, — vastasi kreivi Hannibal ankarasti. — Puhumme siitä asiasta aivan kohta. Mutta ensiksi minulla on teille hiukan asiaa. Ettekö halua syödä?
Mutta Tignonville ei tahtonut.
— Hyvä on, —vastasi kreivi jatkaen aterioimistaan. — Minusta on yhdentekevää, syöttekö vai ette. Minulle riittää, että te olette toinen niistä kahdesta, jotka minulta puuttuivat tunti sitten, ja että olette vallassani, herra de Tignonville. Ja teidän avullanne toivon löytäväni toisenkin.
— Kenenkä toisen? — huusi Tignonville.
— Papin, — vastasi Tavannes hymyillen, — niin juuri, papin. Pariisissa ei ole monta jäljellä teidän uskonveljistänne. Mutta tiedän, että tapasitte yhden tänä aamuna.
— Minäkö? Minäkö tapasin?
— Niin, herra, te! Ja viidessä minuutissa voitte saada hänet käsiinne, kuten tiedätte.
Herra de Tignonville hengitti raskaasti, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.
— Teillä on vakooja, — huusi hän. — Teillä on vakooja tuolla yläkerrassa!
Tavannes kohotti kupin huulilleen ja joi. Laskettuaan sen jälleen pöydälle hän virkkoi:
— Saattaa olla. Minä tiedän, eikä sillä ole väliä, kuinka tiedän. Minun asiani on käyttää parhaimmalla tavalla omia tietojani — ja teidän!
Herra de Tignonville nauroi hävyttömästi. — Käyttäkää omianne parhain päin, minulta ette saa mitään tietoja.
— Sen saamme nähdä, — vastasi kreivi Hannibal. — Muistelkaapa, millaista oli kaksi päivää sitten, herra de Tignonville. Jos olisin mennyt neiti de Vrillacin luo viime lauvantaina ja sanonut hänelle: »tulkaa vaimokseni taikka luvatkaa tulla», minkä vastauksen olisin saanut?
— Hän olisi sanonut, että olette häpeämätön! — vastasi nuori mies kiivaasti. — Ja minä —
— Se ei kuulu asiaan, mitä te olisitte tehnyt, — keskeytti Tavannes. — Riittää, että hän olisi vastannut, kuten otaksutte. Mutta tänään hän on antanut minulle lupauksensa.
— Niin, — tiuskaisi Tignonville, — sellaisissa oloissa, joissa ei yksikään kunnian mies —
— Sanokaamme omituisissa oloissa.
— Entä sitten?
— Jotka yhä jatkuvat! Huomatkaa se, herra de Tignonville, — jatkoi kreivi kumartuen eteenpäin ja katsoen nuorta miestä tarkoittavasti. — Ne olot jatkuvat yhä! Ja ne voivat vaikuttaa toisen tahtoon samoin kuin hänenkin! Kuunnelkaa! Kuuletteko? — ja nousten synkistyvin kasvoin tuolistaan hän osoitti puoleksi tukittua akkunaa, jonka kautta kuului selvästi miesjoukon tahdikkaita askelia. — Kuuletteko, herra? Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Samoin kuin oli eilen, on myöskin tänään. Tänä aamuna tapettiin presidentti La Place. He etsivät yhä. Virta ei vielä ole täynnä eikä hirsipuu kyllästynyt. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin avata akkuna ja osoittaa teitä, eikä henkenne ole kalliimpi kuin hullun koiran, jota ajetaan kadulla takaa!
Nuori mies oli myöskin noussut. Hän seisoi katsellen Tavannesia, kaapu oli liukunut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä laajenivat.
— Te koetatte pelottaa minua! — huusi hän. — Te luulette, että minä olen kyllin raukkamainen uhratakseni hänet pelastuakseni itse. Te —
— Te olitte kyllin pelkuri peräytyäksenne eilen, seistessänne tämän akkunan luona ja odottaessanne kuolemaa! — vastasi kreivi Hannibal julmasti. — Te peräydyitte silloin ja saatatte peräytyä vieläkin!
— Pankaa minut koetukselle! — vastasi Tignonville raivosta vavisten. —
Koettakaa! — Mutta toisen tuijottaessa häneen liikahtamatta hän huusi:
— Mutta te ette uskalla, ette uskalla!
— Miksikä en?
— Ette! Sillä jos minä kuolen, niin menetätte hänet, — vastasi Tignonville voitonvarmasti — Te ette uskalla, sillä minun turvallisuuteni on osa hinnasta ja merkitsee teille enemmän kuin minulle itselleni! Uhkailkaa vain, herra de Tavannes, ja kerskailkaa ja huutakaa ja osoittakaa akkunaa — ja hän matki ilkkuen ja ylenkatseellisesti toisen liikettä, — mutta minun turvallisuuteni on tärkeämpi teille kun itselleni! Ja siihen se asia loppuu.
— Niinkö luulette?
— Minä tiedän sen!
Kahdella harppauksella kreivi Hannibal oli akkunan luona. Hän kävi käsiksi akkunan toista puolta peittävään laudoitukseen ja kiskaisi siitä suuren palan irti. Iltavalo tulvaili sisään aukosta ja osui hänen kasvoilleen kohottaen niiden kiihoittunutta hehkua, kun hän kääntyi vastustajaansa päin.
— Jos siis tiedätte sen, — huusi hän, — niin toimikaa Herran nimessä sen mukaan! — ja hän osoitti akkunaa.
— Toimikaa sen mukaan?
— Niin, juuri niin! — kertasi Tavannes säkenöivin silmin. — Tie on avoinna! Jos tahdotte pelastaa rakastettunne, niin tässä on tie! Jos tahdotte pelastaa hänet siitä syleilystä, jota hän kauhistuu, silmistä, joiden katsetta hän vapisee, isännän kädestä, niin tuossa on tie! Ettekä te tahdo pelastaa ainoastaan hänen hansikastaan, vaan hänet itsensä, hänen sielunsa ja ruumiinsa! Siis, — jatkoi hän hillittömällä äänellä, jossa väreili ylenkatse ja katkeruus, — syöskää leijonien eteen, uljas rakastaja! Annatteko henkenne hänen kunniansa vuoksi? Tahdotteko kuolla, jotta hän jäisi immeksi? Uhraatteko päänne pelastaaksenne hänen sormensa? Siis, hypätkää alas! Kilpakenttä on avoinna, hiekka on ripoteltu! Omasta suustanne olen kuullut, että jos teitä kohtaa turmio, hän on pelastettu! Ulos siis arvoisa herra! Huutakaa: »minä olen hugenotti», ja silloin tapahtuu Jumalan tahto!
Tignonville oli käynyt tuhkanharmaaksi. — Tai oikeastaan teidän! — läähätti hän. — Teidän tahtonne, te pahahenki! Sittenkin —
— Te aiotte lähteä! Ha, ha! Te aiotte lähteä!
Hetken näytti siltä, että hän aikoi lähteä. Hämäyksen kiihdyttämättä ja suunniltaan Tavannesin osoittamasta ylenkatseesta hän heitti kiusaajaansa vihasta palavan katseen ja kiivaasti hengittäen laski kätensä akkunalaudan reunalle ikäänkuin hypätäkseen ulos.
Mutta sen käy huonosti, joka kerran on paennut vihollista. Hänen katseensa sattui lähellä seisovaan jousimiesjoukkoon, joiden teräksisillä keihäänkärjillä ilta-auringon säteet välähtelivät ja tuntuivat sydämeen asti kylmiltä. Kuolema, mutta ei taistelutanterella eikä tuhansien yllyttävien katsojien nähden, vaan tällä hämärtyvällä kadulla vihollisen nauraessa akkunasta, sellainen kuolema, jota ei seuraisi kosto, ilman varmuutta, että tyttö vihdoinkin olisi turvassa, voisi johtua vain puhtaasta rakkaudesta, kun lapsi rakastaa vanhempiansa, vanhemmat lastaan, mies sitä naista, joka hänelle on ainoa koko maailmassa!
Hän peräytyi. — Te ette säästäisi häntä! — huusi hän, ja hänen kasvoiltaan virtasi hiki, sillä hän tiesi nyt, ettei lähtisi. — Te koetatte päästä minusta eroon! Te pettäisitte minut, ja sitten —
— Omat sananne tuomitsevat teidät! — sanoi kreivi Hannibal vakavasti. —
Tehän itse sanoitte niin. Mutta sittenkin vannon. Vannonko sen teille?
Mutta Tignonville peräytyi yhä ja vaikeni.
— Enkö? Voi teitä, jalo ritari, urhea sankari! Tiesinhän sen! Luuletteko, etten tiennyt, kenen kanssa olin tekemisissä? — ja kreivi Hannibal purskahti tylyyn nauruun kääntäen toiselle selkänsä ikäänkuin ei enää välittäisi hänestä. — Te ette tahdo kuolla hänen kanssaan ettekä hänen puolestaan. Teille sopisi paremmin hänen alushameensa ja hänelle teidän polvihousunne. Taikka ei sentään, paras olette munkkina. Kuulkaa neuvoani, herra de Tignonville, lopettakaa aseitten käyttö; rukousnauhalla, makeilla sanoilla ja lavertelemalla pyhästä kirkkoäidistä voitte petkuttaa naisia, aivan varmaan myöskin heidän parhaimpiansa! Eiväthän he kaikki ole sentapaisia kuin serkkuni, ivaava, myrkyllinen pilkkakirves — teillä oli kai siellä huono menestys?
— Jospa minulla olisi miekka! — puhisi Tignonville raivosta lyijyn karvaisena. — Te parjaatte minua raukaksi, kun en tahdo kuolla teidän mieliksenne. Mutta antakaa minulle miekka, ja minä osoitan teille, olenko pelkuri!
Tavannes pysähtyi. — Sitäkö tarkoitatte, niinkö? — kysyi hän muuttuneella äänellä. — Minä —
— Antakaa minulle miekka, — toisti Tignonville ojentaen vapisevia käsiään. Miekka! Helppo on solvata aseetonta miestä, mutta —
— Haluatteko taistella?
Muuta en pyydä! En mitään muuta! Antakaa minulle miekka, — pyysi hän kiihkeästi, ja ääni vapisi maltitonna. — Te itse olette pelkuri!
Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Ja mitä hyötyä minulla on teidän kanssanne taistelemisesta? — aprikoi hän hitaasti. — Te olette vallassani, minä voin menetellä kanssanne kuinka haluan. Voin huutaa tästä akkunasta ja antaa teidät ilmi taikka voin kutsua väkeni —
— Pelkuri! Pelkuri!
— Mitä? No hyvä, sanon teille kuinka teemme, — ja hän hymyili viekkaasti. — Annan teille miekan, herra de Tignonville, ja taistelen kanssanne täällä, tässä huoneessa, jalka jalkaa vasten, mutta yhdellä ehdolla.
— Mikä se on? Mikä se on? — huusi nuori mies. — Mainitkaa ehtonne!
— Jos voitan teidät, niin hankitte minulle hugenottipapin.
— Minäkö hankkisin teille — —
— Hugenottipapin. Niin, niin juuri, taikka ilmoitatte, mistä voin sellaisen löytää.
Nuori mies peräytyi. — En koskaan! — sanoi hän.
— Te tiedätte, mistä sellaisen voisi tavata.
— En koskaan! En koskaan!
— Te voitte saada hänet käsiinne viidessä minuutissa, kuten tiedätte.
— Minä en tahdo.
— Siinä tapauksessa en miekkaile kanssanne! — vastasi kreivi Hannibal tyynesti ja kääntyi nuoresta miehestä taas poispäin. — Suotte minulle anteeksi, jos sanon, herra de Tignonville, että päätöksenne taistella on yhtä häilyvä kuin päätöksenne kuolla. En luule, että olisitte saavuttanut menestystä hovissa. Vielä on eräs seikka, jota luullakseni ette ole tullut ajatelleeksi. Jos taistelemme, niin te mahdollisesti surmaatte minut, jolloin tuo ehto ei minua hyödytä. Taikka minä — mikä on luultavampaa, — lisäsi hän hymyillen kylmästi, — surmaan teidät enkä siinäkään tapauksessa ole paremmassa asemassa.
Nuoren miehen kalpeat kasvot ilmaisivat, että hänen rinnassaan oli ristiriita. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hänen kätensä suorastaan syyhyi kaivaten miekankahvaa — siihen hän oli kyllin rohkea. Hän vihasi, ja ainoastaan tällä tapaa hän saattoi kostaa. Mutta entä rangaistus, jos hän epäonnistuisi! Ja sittenkin, mitä siitä? Hän oli nyt helvetissä, nöyryytyksen, häpeän, tappiolle joutuneen helvetissä, vihollisensa kiusaamana! Hän saattoi vain panna itsensä alttiiksi alemmalle helvetille.
— Minä suostun! — huudahti hän lopuksi käheästi. — Antakaa minulle miekka ja pitäkää itsestänne huolta.
— Te lupaatte?
— Minä lupaan!
— Hyvä on, — vastasi kreivi Hannibal herttaisesti, — mutta näin emme voi miekkailla, meidän täytyy saada enemmän valoa. — Ja hän harppasi ovelle avaten sen, huusi luoksensa normandialaisen ja käski hänen siirtää pöydän ja tuoda tusinan kynttilöitä, sillä valo oli häipymässä kapeilla kaduilla ja huoneessa, akkunan ollessa puoleksi tukittuna, alkoi jo hämärtää. Tignonvillen päässä jyskytti, ja hän ihmetteli, että palvelija ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut hämmästystään eikä sanonut sanaakaan, kunnes Tavannes määräystensä lisäksi käski tuoda pari miekkaa.
— Herran miekka on täällä, — vastasi Bigot vaikeatajuisella murteellaan. — Hän jätti sen tänne eilen aamulla.
— Oletpa sinä hyvä mies, Bigot, — vastasi Tavannes niin iloisesti ja hyvätuulisesti, että Tignonville hämmästyi. — Ja pian saat naida Suzannen.
Normandialainen hymyili happamesti ja lähti hakemaan aseita.
— Teillä on kai tikari? — jatkoi kreivi Hannibal samalla iloisella äänellä, joka oli jo hämmästyttänyt Tignonvilleä. — Mainiota! Tahdotteko riisua kaapunne vai taistellaanko näin? Hyvä on, herra, siinä epätodenmukaisessa tapauksessa, että onni suosii teitä, on teidän noin puettuna parempi olla. Mies, joka juoksee katuja pitkin paitahihasillaan, voi joutua rettelöihin, — ja hän nauroi hilpeästi.
Tignonville kuunteli, ja hänen raivonsa alkoi muuttua hämmästykseksi. Mies, joka piti miekkailua neljän seinän sisäpuolella huvituksena, ja joka piti vihollista vallassaan ja kuitenkin oli valmis syrjäyttämään tämän edun, astumaan taistelutanterelle ja panemaan henkensä alttiiksi päähänpiston vuoksi, sellainen mies oli hänen kokemuksiensa ulkopuolella, vaikka Poitoussa näinä sotien aikoina miehet olivat uljaita. Sillä mitä, kysyi hän itseltään, Tavannes voitti taistelulla? Saisiko hän neidin omakseen? Mutta olihan neiti hänen vallassaan, jos intohimo pääsisi hänessä voitolle; ja jos hänen lupauksensa oli esteenä, mikä tuntui mahdottomalta hänen maineensa kannalta, niin hänen tarvitsi vain odottaa, ja huomenna tai ylihuomenna tai sitä seuraavana päivänä hän voisi tavata jonkin hugenotin ja vaaratta saavuttaa sen, minkä takia nyt pani kaikki alttiiksi.
Tignonville ei tiennyt, että toisen luonteen mukaista oli nauttia tällaisista uhkayrityksistä. Mutta Tavannesin huolettomuus vaikutti häneen, ja kun nuoren miehen miekka tuotiin, oli hänen kiihkeä halunsa kaksintaisteluun osaksi laimennut, ja vaikka miekankahvan kosketus palauttikin hänen päätöksensä, niin lukittu ovi, rajoitettu tila ja valaistus, johon hän oli tottumaton, olivat syynä, että hänen rohkeutensa melkein vaihtui epätoivoon.
Sen ajan kaksintaisteluissa käytettävä lyhyt miekka teki kuitenkin itse epätoivonkin pelottavaksi, eikä Tignonville asettuessaan paikalleen ensinkään näyttänyt halveksittavalta vastustajalta. Hän oli riisunut viittansa ja munkkikaapunsa ja seisoi notkeana ja ketteränä kuin kissa, antaen ruumiinsa painon levätä milloin toisella, milloin toisella jalalla ja alinomaa liikkeessä. Pöytä, jolla kynttilät seisoivat, oli siirretty akkunan eteen, jonka Bigot oli uudelleen tukkinut, ennenkuin lähti huoneesta. Valo oli hänen oikealla puolellaan, ja hän oli mielissään tästä edusta, koska muka hänen miekkansa kärkeä oli vaikeampi pitää silmällä.
Kreivi Hannibal ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. — Oletteko valmis? — kysyi hän. — Asentoon! — huusi hän sitten polkien jalallaan sanan vahvistukseksi. Mutta sitten hän ei tehnytkään äkkirynnäkköä, joka olisi ollut hänen luonteelleen ominaista ja jota Tignonville pelkäsi, vaan pysytteli varovasti etäällä kumartuen syvään, ja kun hänen hitaaseen alkuunsa vastattiin yhtä viisaasti, alkoi hän härnätä vastustajaansa.
— Tulkaa nyt vain! — huusi hän ollen uhmailevinaan. — Tulkaa, herra, miekkailemmeko vai leikimmekö vain miekkasilla?
— Alkakaa sitten itse! — vastasi Tignonville mielenliikutuksen ja syttyvän toivon kiihoittamana. — Minä en ainakaan ole teitä pidättänyt! — ja hän hyökkäsi, mutta työnnettiin syrjään.
— Ahaa! Ahaa! — hoki Tavannes vuorostaan pistäen ja väistäen, mutta huolimattomasti ja etäältä.
Tämän jälkeen molemmat siirtyivät lähemmä ovea katsellen toisiaan kiiluvin silmin, polvet koukussa ja selkälihakset jännitettyinä hyökkäykseen. Äkkiä Tavannes työnsi ja hypähti sivulle; hänen vastustajansa työnsi vuorostaan, ja kreivi väisti vääntäen niin voimakkaasti miekanterän syrjään, että hetkisen näytti siltä kuin hän olisi aikonut karata Tignonvillen kimppuun tikarillaan. Mutta Tignonville peräytti oikean jalkansa vikkelästi, joten he jälleen joutuivat vastatusten, ja nuori mies nauroi.
— Yrittäkää uudestaan, herra kreivi! — sanoi hän ja samalla hyökkäsi salamannopeasti. Tuokion aikaa miekat risteilivät vihlovasti, terät välkkyivät, molemmat hehkuvat kasvot tuijottivat toisiaan. Sitten he taas erosivat.
Veri tihkui kreivi Hannibalin kaulaan tulleesta naarmusta. Jos terä olisi osunut puolenkaan tuumaa enemmän oikealle, olisi se pistänyt hänen kurkkuunsa. Tignonville nauroi jälleen ylpeänä ja heilutteli itseään puolelta toiselle odotellen yhä varmempana uutta tilaisuutta. Notkeana kuin leopardi, joita Kaarle piti Louvressa, hän kumartui yhä alemmaksi ja joka liikkeellä otti yhä enemmän hyökkääjän asennon, vaanien, että vastustaja paljastaisi itsensä. Kreivi Hannibal seisoi synkin kasvoin ja tarkkaavin katsein edelleen puolustuskannalla. Valo alkoi hiukan heiketä, kynttilöiden sydämet olivat pitkällä karrella, mutta kumpikaan ei sitä huomannut eikä uskaltanut siirtää katsettaan. Heidän raskas hengityksensä sai ikäänkuin vastakaikua oven toiselta puolelta, mutta tätäkään ei huomattu.
— No? — sanoi kreivi Hannibal vihdoin. — Ettekö tulekaan?
— Tulen silloin, kun haluttaa, — vastasi Tignonville teeskennellen hyökkäävänsä, mutta kohta peräytyen.
Toinen teki samoin, ja jälleen he katselivat toisiaan, ja heidän silmänsä näyttivät yhä pienenevän. Vihdoin alkoi Tignonvillen huulilla hymy hitaasti väreillä. Hän pisti. Se väistettiin. Pisti uudelleen — väistettiin jälleen! Tavannes, joka oli käynyt yhä varovammaksi, peräytyi kyynärän verran. Tignonville seurasi, mutta ei sallinut itseluottamuksen voittaa varovaisuutta. Hän alkoi tosin härnäillä vastustajaansa, ilkkua ja pilkata, mutta tietyssä tarkoituksessa.
Sillä äkkiä, kesken lausetta, hän toisti sen erikoisen piston, jolla oli jo aikaisemmin ollut menestystä. Mutta tällä kertaa Tavannes oli varuillaan, työnsi terän syrjään ja vastaamatta äkillisellä jälkityönnöllä hypähti lähemmäksi yllättäen toisen. Nyt he olivat joutuneet kasvoista kasvoihin, toisen rinta toisen olkapäätä vasten, ja iskivät hurjasti miekoillaan. Kreivi Hannibal oli edullisemmassa asemassa, sillä hän oli vastustajansa miekan ulkopuolella. Tignonvillen miekka iski, mutta kimposi toisen metallikahvasta. Tavannesin miekka sivalsi kovaa nuoren miehen silmien väliin. Hugenotti huitoi käsillään ja kaatui pitkäkseen lattialle. Samassa oli kreivi Hannibal hänen rintansa päällä ja löi miekan hänen kädestään.
— Tunnustatteko itsenne voitetuksi? — huusi hän.
Nuori mies, jota kasvoille virtaava veri sokaisi, viittasi kädellään. Kreivi Hannibal nousi ja katseli vihollistaan hetken puhumatta. Sitten hän näytti tyytyväiseltä, nyökkäsi ja astuen pöydän ääreen kasteli erästä ruokaliinaa vedessä. Siirtyen Tignonvillen luo hän huolellisesti tuki tämän päätä ja pesi verisen otsan.
— Niin on kuin oletin, — sanoi hän saatuaan veren pysähtymään. — Te ette ole vahingoittunut. Olette vain huumaantunut. Se ei merkitse enempää kuin mustelma.
Tignonville alkoi toipua. — Mutta minä luulin, — mutisi hän keskeyttäen puheensa koettaakseen kasvojaan kädellään. Sitten hän hieman horjuen nousi hitaasti. — Minä luulin, että satutitte siihen terällä, — mutisi hän.
— En, vaan miekan ponnella, — vastasi Tavannes kuivasti. — Minun etuni mukaista ei ollut surmata teitä. Sen olisin saattanut tehdä vaikka kymmenen kertaa.
Tignonville voihkaisi ja istahtaen pöydän ääreen painoi ruokaliinalla pakottavaa päätään. Yksi kynttilöistä oli mellakassa kaatunut ja pudonnut lattialle, kytien nyt pienessä rasvalätäkössä. Tavannes polki sen sammuksiin, sitten harpaten huoneen toiseen päähän nosti lattialta Tignonvillen miekan ja laski sen pöydälle omansa viereen. Hän katseli ympäri huonetta, olisiko vielä jotakin tehtävää, ja nähdessään, ettei ollut, palasi Tignonvillen luo.
— Nyt, hyvä herra, — sanoi hän tylyllä, väkinäisellä äänellä, — minun täytyy pyytää teitä suorittamaan osanne.
Tuskallinen huokaus nousi onnettoman miehen rinnasta. Ja hän oli kuitenkin pannut henkensä alttiiksi; mitä muuta hän olisi voinut tehdä?
— Lupaatteko, ettei papille tehdä mitään pahaa? — mutisi hän.
— Hän on turvassa, — vastasi kreivi Hannibal vakavasti.
Tignonville taisteli hetken ylpeyttään vastaan ja sanoi sitten nopeasti ja hämillään: — Ettehän kerro Clotildelle — että juuri minun avullani — löysitte papin?
— En kerro, — vastasi Tavannes yhä vakavana. Hän kumartui nostamaan lattialta viitan ja munkkikaavun, jotka olivat pudonneet tuolilta, niin ettei hänen silmiään näkynyt. — Minun kauttani hän ei milloinkaan saa sitä tietää, — sanoi hän.
Ja Tignonville ilmaisi hänelle, mitä tiesi, kätkien kasvot käsiinsä.