XVIII.
ANDROMEDA, PERSEUKSEN POISSAOLLESSA.
Vähitellen, heidän miekkaillessaan alakerrassa, oli hämärä tihentynyt, ja yläkerran huoneessa oli aivan pimeä. Mutta neiti ei sallinut tuotavan kynttilöitä. Istuen pimeässä portaiden ylimmällä askeleella kädet ristissä polvien ympärillä hän yhä kuunteli, ikäänkuin olisi sillä voinut välttää onnettomuutta taikka näin pitkälle sitä vastaan menneenä torjua siitä pahimman puolen. Pimeässä hänen ympärillään värisevät naiset olisivat mielellään sytyttäneet tulta ja vetäneet hänet mukaansa takaisin huoneeseen, sillä heistä tuntui siellä turvallisemmalta, mutta häntä ei saanut paikaltaan liikahtamaan.
Vartiohuoneessa olevien miesten nauru ja lörpötys tai edestakaisin kulkeva Bigot, jota hän ei kuitenkaan voinut nähdä, ei ensinkään pelottanut häntä; hän suorastaan hengitti helpommin alastomalla, aukealla porrassiltamalla kuin suljettuna huoneeseen, jonka hänen pelkonsa teki vastenmieliseksi. Täällä hän saattoi ainakin kuunnella olematta itse näkyvissä, ja kuunnellen oli epätietoisuuskin helpompaa.
Portaiden käänne ja vartiohuoneesta kuuluva melu tekivät vaikeaksi kuulla, mitä alhaalla suljetussa huoneessa tapahtui. Mutta hän ajatteli, että jos siellä syntyisi hälinä, hänen täytyisi se kuulla, ja kun aika kului eikä mitään tapahtunut, vakaantui hän uskossaan, että hänen rakastettunsa oli päässyt akkunasta pakoon.
Mutta sitten hän säikähti. Kolme tai neljä miestä tuli vartiohuoneesta ja läheni, kuten hänestä tuntui, sen huoneen ovea, jossa oli särkynyt akkuna. Tyttö huomasi iloinneensa liian aikaisin, ja hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän odotti kuulevansa jalkojen töminää, huutoa, tappelua. Mutta lukuunottamatta epämääräistä, hillittyä ääntä, joka kuului hetken aikaa, ja jota seurasi kumea jysähdys, ei hän kuullut mitään muuta. Heti sen jälkeen miehet palasivat kuiskaillen, ja vartiohuoneessa alkoi taas melu, oltuaan hetkisen hiljempänä, ja vaikkakin ymmällään, hengitti tyttö jälleen helpotuksesta. Varmaankin hän jo oli paennut ja päässyt kauas, asehuoneeseen tai muualle turvaan. Ja hänellä itsellään oli syytä rohkaista mieltään ja tuntea, että tältä päivältä oli vaara ohitse.
— Eikö neiti nyt halua valoa? — rohkeni yksi naisista ehdottaa.
— En, en! — vastasi hän kiivaasti, yhä kyyröttäen paikallaan ja vilvoitellen itseään ja hehkuvia kasvojaan portaiden pimeässä viileydessä. Ulkoilmaa virtasi vapaasti hänen kyynärpäänsä viereisestä akkunasta, ja tämä paikka oli joka tapauksessa raittiimpi kuin hänen huoneensa. Javette alkoi ruikuttaa, mutta hän ei siitä välittänyt; joku miehistä astui alhaalla ulos huoneesta ja meni käytävää pitkin, ja hän kuuli, kuinka ulko-ovesta nostettiin salpa ja kolmen tai neljän miehen askelet narisivat heidän mennessään siitä ulos.
Mutta mitään häiritsevää ei tapahtunut, ja sitten talossa vallitsi taas hiljaisuus. Ja kun tänä maanantai-iltana verilöylyn ensimäinen raivo alkoi tyyntyä — vaikka sitä tavallaan jatkui viikon loppuun asti, — oli ulkopuolinenkin Pariisi hiljainen. Ne äänet, joita kahtena viime päivänä oli usein kuulunut kouristaen hänen sydäntään, olivat nyt vaienneet. Hänet valtasi melkein rauhoittava ja lohdullinen tunne, jonkinlainen nukuttava väsymys, joka suurimmaksi osaksi johtui jälkiseurauksena mielenliikutuksesta. Hänen päänsä painui pimeässä yhä alemma polvia vasten, ja näin kului puoli tuntia Javetten ruikuttaessa ja rouva Carlatin torkkuessa nojaten leveää selkäänsä seinää vasten.
Äkkiä neiti avasi silmänsä ja näki kolmea porrasaskelta alempana vieraan miehen, jolta hän sulki tien. Tulijan takana oli Carlat ja tämän takana Bigot, molemmat valaisemassa tietä, ja neidin huumaantuneissa ajatuksissa, kun hän nousi seisaalle, näyttivät kaikki kolme kuuluvan samaan seurueeseen tuijottaessaan häneen yhtä hämmästyneinä. Hänen viereisestään akkunasta puhalsi viima saaden kynttilänliekin sinne tänne lepattelemaan, lisäten siten tilanteen yöllistä painajaistunnelmaa, sillä tässä häilyvässä valossa näyttivät miehet milloin nauravan, milloin taas rypistävän otsaansa, ja heidän varjonsa lankesivat väliin suurina, väliin pieninä seinälle. Itse asiassa he olivat yhtä odottamatta tavanneet hänet täällä kuin hän heidät, mutta he olivat valveilla ja hän vasta havahtunut, niin että etu oli heidän puolellaan.
— Mitä nyt? — huudahti hän äkillisen pelon vallassa. — Mitä nyt?
— Jos neiti tekisi niin hyvin ja palaisi huoneeseensa, — sanoi eräs miehistä kohteliaasti.
— Mutta… mitä on tapahtunut? — Hän oli säikähtynyt.
— Jos neiti…
Silloin hän enempää kyselemättä kääntyi ja palasi huoneeseensa; jäljestä tulivat nämä kolme ynnä hänen kamarineitinsä ja rouva Carlat. Hän seisoi nojaten toisella kädellään pöytään, Javetten sytyttäessä vapisevin sormin kynttilöitä.
— Nyt, arvoisa herra, — sanoi hän tuikealla äänellä, — tahdotteko ilmoittaa minulle asianne?
— Ettekö tunne minua? — Vieraan katse viipyi hänessä ystävällisesti ja säälien.
Tyttö katseli häntä silmää räpäyttämättä koettaen tukahuttaa heräävää pelkoa.
— En, — sanoi hän. — Ja kuitenkin luulen nähneeni teidät.
— Te näitte minut sunnuntaista viikko sitten, — vastasi vieras surullisesti. — Nimeni on La Tribe. Saarnasin sinä päivänä, neiti, Navarran kuninkaan läsnäollessa. Luulen, että tekin olitte siellä.
Tyttö tuijotti häneen hetken ääneti, huulet raollaan. Sitten hän nauroi yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
— Onpa hän viisas! — huusi hän. — Hänellä on pappien oveluus! Taikka paholaisen! Mutta te tulette liian myöhään. Lintu on lentänyt pois.
— Neiti…
— Sanon teille, että lintu on lentänyt pois, — toisti tyttö kiivaasti, ja hänen kolea voitonvarma naurunsa helähti huoneen läpi. — Hän on viekas, mutta minä olen ollut häntä viekkaampi. Minä olen…
Hän vaikeni ja tuijotti hurjana ympärilleen, sillä äkkiä hän kauhistui hiljaisuutta, läsnäolijain kasvojen omituisen juhlallista, säälivää ilmettä, ja hänen huulensa alkoivat vavista.
— Mitä? — kuiskasi hän. — Miksi te katselette minua noin? Ei suinkaan — hän kääntyi toisesta toiseen päin — ei suinkaan häntä ole saatu kiinni?
— Herra de Tignonvilleäkö?
Tyttö nyökkäsi.
— Hän on alakerrassa.
— Oih! — voihkaisi tyttö.
He odottivat, että hän aivan murtuisi, ehkä kaatuisi, mutta hän ainoastaan hapuili jotakin tuolia ja istuutui. Hetken aikaa huoneessa oli hiljaista, ja sitten hugenottipappi alkoi puhua juhlallisella, virallisella äänellään.
— Kuulkaa, kaikki läsnäolevat! — sanoi hän hitaasti. — Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Kahtena päivänä suurten vaarain keskellä hänen kätensä on suojellut ja hänen laupeutensa ruokkinut minua, ja minulle on sanottu, että saan elää, ja tässä asiassa teen niiden tahdon mukaan, joiden vallassa nyt olen. Mutta olkaa siitä varmat ja kuulkaa kaikki, — jatkoi hän äänessään ankara sävy, — mieluummin kuin vihin tämän naisen vastoin hänen tahtoaan …jos tosiaankin sellainen vihkiminen Jumalan silmissä mitään merkitsee… mieluummin kuin pelastan henkeni niin halpamaisella myöntyväisyydellä, tahdon kuolla enkä ainoastaan kerran, vaan vaikka kymmenen kertaa! Minä olen valmis enkä puolusta itseäni. — Ja hän levitti käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen iskun. — Jos täällä tapahtuu petosta, jos sitä on harjoitettu tuolla alhaalla, missä minulle kerrottiin yhtä ja toista, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Ennenkuin kuulen neidin omasta suusta, että hän niin tahtoo, en lausu ainoaakaan vihkiäissanaa.
— Hän tahtoo sitä itse.
La Tribe kääntyi ja näki puhujan. Se oli kreivi Hannibal, joka oli tullut sisään vähää ennen ja pysähtynyt ovensuuhun.
— Hän suostuu, — toisti Tavannes tyynesti. Ja joskin hän tänä hetkenä nauttiessaan suunnitelmiensa hedelmiä tunsi voitonriemua, salasi hän sen vakavuuden naamiolla. — Epäilettekö minua, mies?
— Tahdon kuulla sen hänen omasta suustaan, — vastasi toinen pelottomasti, ja harva saattoi sanoa niinkään paljon ankaran kreivin läsnäollessa. — En kenenkään muun suusta!
— Kuulkaas, te pappi…
— Minä voin kuolla. Enempää ette voi tehdä, arvoisa herra, — vastasi La
Tribe rohkeasti. — Ei mikään uhkauksenne voi mieltäni muuttaa.
— Siitä en ole varma, — vastasi Tavannes ystävällisemmin. — Mutta jos olisitte kuunnellut minua ja ollut vähemmän innokas näyttämään rohkealta, herra La Tribe, kun ei mikään vaara uhkaa, niin olisitte käsittänyt, että sankarillisuutta ei tässä tarvita. Neiti tahtoo ja sanoo sen teille.
— Tosiaanko?
Kreivi Hannibal kohotti silmäkulmiaan. — Niin juuri, hän itse sanoo, jos sitä haluatte, — vastasi hän. Ja lähestyen tyttöä askeleen ja puhutellen häntä oudon vakavasti hän jatkoi: — Neiti de Vrillac, te kuulette, mitä tämä herra vaatii, oletteko niin hyvä ja vahvistatte, mitä olen sanonut?
Tyttö ei vastannut, ja jännittyneessä hiljaisuudessa kuului siltä, kuin joku naisista olisi ollut tukehtumaisillaan, ja eräs toinen purskahti itkuun. Monet kasvot kalpenivat; miehet seisoskelivat levottomina.
Kreivi Hannibal katsahti ympärilleen pää pystyssä. — Itkuun ei ole mitään syytä, — sanoi hän, ja vain hän itse tiesi, sanoiko hän tämän ivaten vai omituisesti harkitsematta. — Neidillä ei olekaan mitään kiirettä vastata niin tärkeään kysymykseen. Hän antoi lupauksensa hirvittävän vaaran painostamana ja sitä suurempi syy hänellä nyt on, kun on tullut lupauksen täyttämisen aika, tehdä se hätäilemättä ja asiaa harkittuaan. Siitä lähtien, kun hän antoi lupauksensa, hänellä on ollut monta tilaisuutta välttää sen täyttämistä. Mutta hän on Vrillacien sukua, ja minä tiedän, ettei hän ajattelekaan mitään sellaista.
Hän vaikeni hetkeksi. — Neiti, — sanoi hän sitten, — en tahtoisi kiirehtää teitä.
Tytön silmät olivat ummessa, mutta nyt hänen huulensa liikkuivat. — Minä… suostun, — kuiskasi hän. Värisevä huokaus, helpotuksestako, säälistäkö, Herra ties mistä, täytti huoneen.
— Oletteko tyydytetty, herra La Tribe?
— Minä en…
— Mies! — Muristen kuin tiikeri kreivi Hannibal heitti naamion. Kahdella harppauksella hän oli papin vieressä, käsi tarttui hänen olkapäähänsä, ja intohimosta hehkuvat kasvot tuijottivat pappiin. — Tahdotteko leikkiä ihmishenkien kanssa? — sähisi hän. — Jos ette panekaan mitään arvoa omallenne, niin eikö toisten alttiiksi paneminen teitä arveluta? Näiden? Katsokaa ja laskekaa heidät? Ettekö tunne mitään sääliä? Jos hän tahtoo pelastaa heidät, niin ettekö te?
— Omalleni en mitään arvoa pane.
— Olkoon henkenne kirottu! — huusi Tavannes vihansa vimmassa ravistaen pappia. — Kuka teidän hengestänne välittää? Tahdotteko tuomita nämä? Aiotteko antaa heidät teurastajalle?
— Arvoisa herra, — vastasi La Tribe, vastoin tahtoaan säikähtyneenä. —
Jos neiti tahtoo…
— Hän tahtoo.
— Niin minulla ei ole mitään muistutettavaa. Mutta kuulin niin epäselvästi hänen sanansa. Ja ilman hänen myöntymistään…
— Hän sanoo sen kohta selvemmin. Neiti…
Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti suoraan eteensä kuin sokea.
— Minä suostun, — mutisi hän, — jos niin täytyy tapahtua.
Kreivi ei vastannut.
— Jos niin täytyy tapahtua, — toisti tyttö hitaasti ja huokasi syvään. Hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Mutta sitten, odottamatta — se näytti ihmeelliseltä — hän katsahti ylös. Yhtä suuri muutos kuin se, joka pari minuuttia sitten oli tapahtunut kreivi Hannibalissa, tapahtui myöskin hänessä. Hän juoksi kreivin luo ja tarttui hänen käsivarteensa ahmien silmillään hänen kasvojaan. — Ettehän petä minua? — huusi hän. — Onko Tignonville alhaalla? Te… voi, ei, ei! — Ja hän peräytyi, hänen silmänsä laajenivat, ja ääni muuttui äkkiä kimeäksi ja uhkaavaksi. — Hän ei olekaan täällä! Te petätte minua! Hän on paennut ja te olette valehdellut minulle.
— Minäkö?
— Niin, te olette valehdellut! — Tämä oli viimeinen välähtävä toivon kipinä, kun toivo jo näytti kuolleen, hukkuvan viimeinen tarrautuminen oljenkorteen, joka uiskenteli hänen silmiensä ohi.
Kreivi nauroi tylysti. — Viiden minuutin päältä olette vaimoni, — sanoi hän, — ja te syytätte minua valheesta. Viikon kuluttua tunnette minut paremmin. Ja kuukauden kuluttua… mutta siitä puhumme toisen kerran,—jatkoi hän kääntyen La Triben puoleen. — Kertokaa hänelle, herra, että mainittu henkilö on tuolla alhaalla. Ehkä hän uskoo teitä, sillä tehän tunnette herra Tignonvillen.
La Tribe katsoi tyttöä säälivästi. — Minä olen nähnyt herra de Tignonvillen, — sanoi hän. — Ja herra kreivi puhuu totta. Hän on samassa asemassa kuin mekin, vankina.
— Näittekö hänet? — valitti tyttö.
— Hän jäi alakertaan, kun tulin portaita ylös.
Kreivi Hannibal nauroi julmaa ivanaurua, joka tuntui nauttivan tuottamastaan tuskasta.
— Tahdotteko hänet todistajaksi? — kysyi hän. — Parempaa emme voi saada, sillä hän ei sitä unhota. Toimitanko hänet tänne?
Tyttö painoi päänsä; häntä värisytti. — Säästäkää minut siitä, — sanoi hän ja peitti silmät käsillään. Voittamaton vavistus puistatti koko hänen olemustaan. Sitten hän astui taas esille. — Minä olen valmis, — kuiskasi hän. — Tehkää minulle mitä tahdotte!
* * * * *
Kun kaikki olivat poistuneet ja sulkeneet oven jälkeensä, ja nuo molemmat, jotka pappi oli vihkinyt, jääneet kahden kesken, jatkoi kreivi Hannibal hetken aikaa astumistaan edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja pää hiukan kumarassa. Hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan uutta latua, ja kummallista kyllä, sellaista, joka oli kaukana hänen morsiamestaan ja siitä, mitä juuri oli saanut aikaan. Sillä hän ei katsonut sinnepäinkään, missä tyttö oli, eikä vähään aikaan puhutellut häntä. Kerran hän pysähtyi niistämään erästä kynttilää ja toisen kerran, yhä niin hajamielisen näköisenä kuin ei näkisi siitä sanaakaan, tarkastamaan vihkimätodistusta, joka oli pöydällä, muste vielä tuoreena. Kummankin tällaisen keskeytyksen jälkeen hän taas jatkoi tasaista kulkuaan edestakaisin, eikä hänen katseensa kertaakaan eksynyt tuoliin, jossa tyttö istui.
Ja morsian odotti. Tunteiden ristiriita, taistelu pelon ja toivon välillä ja lopullinen tappio olivat aivan huumanneet, ja jättäneet hänet äärimmäisen väsymyksen, miltei tylsyyden tilaan. Ei kuitenkaan täydellisesti. Sillä kun kreivi kävellessään hiukan läheni häntä, kohosi kylmä hiki hänen otsalleen, ja väristykset puistattivat häntä, ja kun kreivi loittoni hänestä, silloin ja ainoastaan silloin hän näytti jälleen hengittävän. Mutta muutos oli pinnan alla ja petti silmää. Hänen asennossaan, kun hän siinä istui kädet ristissä sylissä, tuijottaen yhteen kohtaan, ei ollut mitään muutosta, eikä hän näyttänyt vähääkään liikahtavan.
Sitten hän äkkiä tajusi, että kreivi puhui.
— Oli syytä kiirehtiä, — sanoi hän, ja hänen äänensä oli omituisen matala ja liikutuksesta vapaa, — sillä minun täytyy lähteä Pariisista huomenna Angersiin, jonne vien kuninkaan kirjeitä. Ja niinkuin asiat nyt ovat, ei täällä ollut ketään, jonka liuostaan olisin voinut teidät jättää. Luotan Bigotiin; hän on uskollinen, ja te voitte luottaa häneen, rouva, hyvässä ja pahassa. Mutta hänellä on hidas ajatuksen juoksu. Badeloniin voitte myös luottaa, pankaa se mieleenne. Kamarineitinne Javette ei ole luotettava, mutta koska olen taannut hänen henkensä, täytyy hänen pysyä täällä, kunnes hänet voi turvallisesti sijoittaa muualle. Todellakin, minun täytyy ottaa kaikki mukaani, paitsi yhtä, sillä munkit ja papit hallitsevat Pariisia eivätkä ne suosi minua tai säästäisi mitään minun käskystäni.
Hän oli hetken aikaa vaiti, jatkaen sitten samaan äänilajin: — Teidän tulee tietää meidän, Tavannesien, asema. Olemme leskikuningattaren ja kuninkaan veljen suosiossa, mutta Guiset vihaavat meitä. Tällä kannalla olemme olleet aina, mutta Guiset sysäävät meitä, ja vanha juopa aukee uudelleen. Asiain nykyisessä tilassa voin tuskin vastata muusta kuin siitä, mihin käteni ulottuu. Siksi otamme mukaan kaikki muut paitsi herra de Tignonvillen, joka haluaa päästä saattueen turvissa asehuoneeseen.
Clotilde oli alkaessaan kuunnella katsellut muualle. Mutta kreivin jatkaessa hänessä heräsi ihmettelyä ja jotakin muuta, mikä oli sitä voimakkaampaa — outoa hämmästystä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa kreiviä kohti.
— Miksi te minulle tätä kerrotte? — mutisi hän kreivin vaiettua, ja sanat tulivat vaivaloisesti hänen kuivilta huuliltaan.
— Siksi, että teidän tulee tietää nämä asiat, — vastasi kreivi naputtaen pöytää miettiväisenä. — Minulla ei ole ketään, paitsi veljeäni, johon voin luottaa.
Nuori nainen ei tahtonut kysyä, miksi kreivi luotti häneen taikka miksi hän luuli voivansa luottaa. Hetken aikaa hän tarkasteli kreiviä tämän seistessä maahan luoduin silmin ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin hän katsahti ylös ja kohtasi tytön katseen.
— Kuulkaapa! — sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, — lopettakaamme tämä? Minkä valitsette, suudelman vai iskun, meidän keskemme?
Morsian nousi seisomaan, vaikka hänen polvensa vapisivat, ja seisoi palttinan valkoiseksi kalveten miehensä edessä.
— Mitä… te tarkoitatte? — kuiskasi hän.
— Suudelma vai korvapuusti? — toisti kreivi. — Miehen täytyy olla vaimonsa rakastaja taikka hänen herransa taikka kumpaakin! Tyydyn olemaan toinen taikka toinen taikka kumpaakin, aivan kuten haluatte. Mutta jompikumpi tahdon olla.
— Siinä tapauksessa tuhannen kertaa mieluummin korvapuusti, — huudahti
Clotilde leimuavin silmin, — teiltä!
Kreivi ihmetteli hänen rohkeuttaan, mutta salasi ihmetyksensä. — Olkoon niin, — vastasi hän. Ja ennenkuin toinen huomasi hänen aiettaan, löi kreivi häntä kiivaasti poskelle hansikkaalla, jota piteli kädessään. Nainen peräytyi huudahtaen, ja hänen poskensa lensi tulipunaiseksi siltä kohtaa, johon oli lyöty. — Olkoon niin! — jatkoi kreivi synkästi. — Te saatte valita, mutta joka päivä tulette luokseni saamaan jommankumman. Jos en saa olla rakastaja, rouvaseni, niin tahdon olla herranne. Ja tällä tapaa tahdon antaa teidän tuntea sitä joka päivä, niin että muistatte.
Clotilde tuijotti kiivaasti kohoilevin rinnoin aivan tyrmistyneenä. Mutta kreivi ei siitä välittänyt. Hän ei katsonutkaan häneen enää, hän oli jo kääntynyt ovelle, ja nuoren naisen silmäillessä sinne päin hän katosi sulkien oven jälkeensä. Ja niin oli Clotilde yksinään.