XIX.
ORLEANSIN METSISSÄ.
— Mutta te pelkäätte häntä?
— Pelkäisinkö häntä? — vastasi rouva St. Lo, ja kreivittären hämmästykseksi hän virnisti ivallisesti. — En, miksi minä häntä pelkäisin? Pelkään häntä yhtä vähän kuin tuo koiranpentu, joka hyppii vanhan Sanchon suitsia kohti, pelkää suurta leikkitoveriaan. Taikka yhtä vähän kuin tuo pilvi, jonka näette tuolla korkealla, pelkää tuulta, jota se pakenee. — Hän osoitti kämmenen kokoista pilvenhattaraa, joka liiteli heidän vasemmalla puolellaan erään kukkulan yläpuolella, ainoana täplänä kesätaivaan sinessä. — Pelkäisinkö häntä? En ainakaan minä! — ja iloisesti nauraen hän pani ratsunsa hyppäämään kapean puron poikki, joka katkaisi rouhikkoisen tien.
— Mutta hän on kova, eikö niin? — kuiskasi kreivitär hiljaa, päästyään jälleen matkatoverinsa rinnalle.
— Kovako? — toisti rouva St. Lo ylpeän näköisenä. — Niin, kova kuin jalokivisormukseni kivet! Kova kuin pii tai alimmainen myllynkivi… vihamiehilleen. Mutta naisille? Mitä vielä! Onko koskaan kuultu hänen loukanneen naista?
— Mutta miksi häntä sitten niin pelätään? — kysyi kreivitär seuraten katseellaan heidän keskustelunsa esinettä, yksinäistä olentoa, joka ratsasti noin puolensadan askelen päässä heidän edellään.
— Siksi, ettei hän välitä, mitä mikin maksaa, — vastasi hänen toverinsa. — Siksi, että hän tappoi Savillonin Louvren pihalla, vaikka tiesi panevansa henkensä pantiksi. Hän olisi myös lunastanut pantin taikka menettänyt oikean kätensä, jollei kuninkaan veli hänen veljensä marskin tähden olisi ruvennut välittämään. Mutta Savillon, nähkääs, oli ruoskinut hänen koiraansa. Sitten hän tappoi ritari Millaudin, mutta se tapahtui rehellisessä taistelussa, lumihangella. Senvuoksi Millaudin poika vaani häntä kahden muun kanssa Chateletin alla käytävässä, mutta Hannibal haavoitti yhtä heistä ja muut pelastuivat. Epäilemättä häntä pelätään, — lisäsi hän sama ylpeä sävy äänessään.
Nämä kaksi, jotka puhelivat keskenään, ratsastivat viimeisinä pienessä joukossa, joka oli jättänyt Pariisin aamulla varhain kaksi päivää sitten St. Jacques-portin kautta. He olivat kulkeneet yhtä mittaa lounaista kohti valiten syrjäteitä ja ratsupolkuja, sillä kreivi Hannibal näytti olevan haluton käyttämään valtamaantietä, ja viettäneet toisen yönsä eräässä kylässä noin peninkulman päässä Bonnevalista. Kahden päivän ratsastusretki virkuilla hevosilla on omiaan vaihtamaan niin mieli- kuin näköalojakin. Mutta harvoin on niin lyhyessä ajassa saatu toimeen sellainen muutos, joka oli suotu tälle pienelle seurueelle. Pariisin tukahuttavista sokkeloista ja pahanhajuisilta kaduilta he olivat päässeet Orleansin maakunnan vihreille ylängöille, viileisiin metsiin ja soliseville virroille; mitä kauhistuttavimmista näyistä ja äänistä kanervikkojen hiljaisuuteen, kanakurjen tyyssijoille taikka aurinkoisille vuorenrinteille, missä ilma väreili leivojen laulusta; kauhun ja synkkyyden piiristä Jumalan vapaan luonnon ihanuuteen.
Kyllin lukuisina, heitä kun seurasi parikymmentä asestettua miestä, pitämään puoliaan Orleansin suurissa metsissä piileskeleviä roistojoukkoja vastaan he pysähtyivät minne halusivat: päivällä pähkinäpuuviidakkoon taikka puron reunalle salavien suojaan, ja yöllä, jos mieli teki, pelkän taivaan alle. He lepäsivät kuumimman ajan päivällä, ratsastaen aamuin ja illoin kaukana, ei ainoastaan Pariisista, vaan myöskin valtatiestä hirsi- ja kaakinpuineen. Valtamaantie kulki niihin aikoihin erämaan läpi, sillä ei yksikään talonpoika mielellään asunut sen lähistöllä. Ja vaikka he olivat lähteneet Pariisista hyvin kiireesti, ratsastivat he joka peninkulmalta yhä rauhallisemmin.
Sillä mikä lieneekin ollut Tavannesin tarkoitus, ei hän näkynyt pitävän kiirettä perille päästäkseen, eikä kukaan muukaan hänen seurueestaan. Rouva St. Lo, joka oli käyttänyt tilaisuutta paetakseen pääkaupungista serkkunsa suojeluksessa, oli suutuksissaan kaupungille ja haaveili paljon metsämajan suloista. Toistaiseksi oli raainkin luonne ja tunnottominkin ratsumies saanut kyllikseen metelistä ja ristiriidoista.
Koko seurue näytti tosiaankin, vaikka se kulki jonkinlaisessa taistelujärjestyksessä etu- ja takavartioineen, naisten ratsastaessa yhdessä ja kreivi Hannibalin ollessa yksinään keskellä, niin rauhalliselta ja huvittelevan niin viattomalla tavalla kuin ei yksikään mies heidän joukostaan milloinkaan olisi tarttunut peitseen taikka virittänyt sytytintä. Heidän joukossaan oli vanha ratsumies, joka oli ollut mukana Rooman valtauksessa ja nähnyt vapaajoukkojen jumaloiman ylipäällikön kuolleet kasvot. Mutta nyt hän harrasti lääkekasveja ja oli hyvin taitava tällä alalla, ja kun rouva St. Lo kerran näki Badelonin polvillaan ruohikossa niitä etsimässä, ei ukko enää tuntunut hänestä pelottavalta.
Matalaotsainen, vanutukkainen Bigot oli Suzannen, rouva St. Lon kamarineitsyen, nöyrä orja, ja Suzanne torui häntä armottomasti hänen normandialaisen murteensa vuoksi, purkaen häneen kymmenenkin kertaa päivässä kiukkuansa. Kaiken kaikkiaan, La Tribe ja Carlatit mukaan luettuina ynnä rouva St. Lon palvelijat ja kreivittären seurue, heitä oli lähes neljäkymmentä henkeä. Kun he pysähtyivät puolipäivän aikaan aterioimaan jonkun tuuhean puun varjossa tai torkkuen kuuntelivat rouva St. Lon luutun säveliä, oli vaikea uskoa, että Pariisia oli olemassakaan tai että nämä ihmiset niin äskettäin olivat jättäneet sen veren tahraamat kivikadut.
He pysähtyivät tänä aamuna tavallista hiukan aikaisemmin. Rouva St. Lo oli tuskin ehtinyt vastata toverinsa kysymykseen, ennenkuin heidän keskustelunsa esine hypähti vanhan Sanchon selästä ja seisoi odottamassa auttaakseen heitä satulasta maahan. Hänen takanaan, missä vihreä, tien halkaisema laakso kapeni vuorensolaksi, oli vanha mylly pajujen ympäröimänä kunnaan juurella. Sen takana kunnaalla kohosivat satavuotisen sodan aikana piiritystä kestäneen linnan harmaat rauniot, ja toisella puolella myllyä käyttävä virta tulvaili kallioiden yli viileällä kohinalla, jonka viehätystä ei voinut vastustaa. Kun miehet olivat juottaneet ja sitoneet kiinni hevoset, lähtivät he meluten kuin poikanulikat uimaan putouksen alapuolelle, ja oltuaan hetken kahden vaiheilla nousi kreivi Hannibalkin ruohikosta, johon oli heittäytynyt.
— Vartioikaa tätä, rouva, — sanoi hän pudottaen kreivittären syliin sinetillä suljetun ja silkkilangalla sidotun käärön. — Turvallisempaa on jättää se teille kuin vaatteisiini. Kuulkaas! —ja hän kääntyi rouva St Lon puoleen. — Miellyttäisikö teitä ainainen mustalaiselämä, serkkuseni? — Ja jos hänen äänessään olikin ivaa, oli hänen silmissään kaipausta.
— Maailmassa on vain yksi onnellinen mies, — vastasi rouva St. Lo varmasti.
— Ja hänen nimensä on?
— Compiegnen erakko.
— Ja viikon päästä te hurjasti pyrkisitte naamiohuveihin, — sanoi kreivi kyynillisesti ja pyörähtäen kantapäällään seurasi miehiä.
Rouva St. Lo huokasi myöntävästi. — Hohoi! Hän on oikeassa, me emme koskaan ole tyytyväisiä, ystäväni! Kun huvittelen hovissa, tekee mieleni luonnonhelmaan, ja kun olen kaksi viikkoa syönyt mustaa leipää ja juonut lähdevettä, uneksin vain Zametista ja valkoisista silkkiäismarjaleivoksista. Ja niin on teidänkin laitanne. Te olette pelastanut pyöreän valkoisen kaulanne taikka se on teille pelastettu, mutta niin täpärällä se oli, ettei siitä puuttunut edes Zametin tortunkuoren vertaa — oikein tulee vesi suuhuni, kun sitä ajattelen — mutta sen sijaan, että olisitte kiitollinen ja kääntäisitte kaikki parhain päin, te vain ajattelette rouva d'Yverne-parkaa taikka ensi lempeänne.
Tytön kasvot — sillä tyttö hän oli, vaikka sanottiin rouvaksi — alkoivat vavahdella. Hän taisteli hetken mielenliikutustaan vastaan, mutta ei jaksanut, vaan alkoi hiljaa itkeä. Kaksi päivää hän oli ollut muiden näkyvissä ja hillinnyt itseään, mutta viittaus hänen rakastettuunsa oli liian tuntuva.
Rouva St. Lo katseli häntä, ja hänen silmänsä olivat ystävälliset. —
Sieltäkö päin nyt tuulee? — mutisi hän.
— Sitäpä luulinkin. Mutta kuulkaas, ystäväiseni, jollette pane tuota kääröä taskuunne, tahraatte itkulla osoitteen. Sitäpaitsi, jos kysytte minun mieltäni, niin en luule nuoren miehen sitä ansaitsevan. Tässä ei ole muuta kuin että kaipaamme sitä, mitä emme ole saaneet.
Mutta nuoren kreivittären voimat olivat lopussa. Sanoen jotakin asiaan kuulumatonta hän nousi ja lähti kiireesti pois. Ajatus siitä, millaista oli ja mitä olisi voinut olla, muisto rakastetusta, joka yhä piti paikkansa hänen sydämessään, vaikkei enää hänenkään silmissään ollut täydellinen sankari, täytti hänen sydämensä kukkuralleen. Hän kaipasi paikkaa, missä saisi itkeä muilta salassa, missä aurinko ja sininen taivas eivät tekisi hänen surustaan pilaa, ja nähdessään edessään joen rannalla eräässä mutkassa, joka talvella oli rämeikköä, pienen lepistön, hän kiirehti sinne.
Rouva St. Lo näki hänen häviävän puiden varjoon. — Toden totta, aivan kuin Ronsard! — mutisi hän. — Ja nyt hän katosi näkyvistä. Kas noin! Voisin itsekin tuolla tapaa huvitella ja piirtää suloista suruani puiden kaarnaan, jollei se olisi niin ikävää. Ja jos minulla olisi siihen mies!
Ja mietteissään katsellen virtaa ja pajuja rouva St. Lo koetti päästä sopivaan tunnelmaan, kuiskaillen milloin toisen ihailijan nimeä, milloin vaihtaen sen toiseen, huomatessaan edellisen sopimattomaksi. Mutta hiljainen supatus muuttui kikatukseksi päättyen vihdoin haukotteluun, ja väsyneenä tähän yritykseen hän alkoi riipiä ruohoja maasta ja viskellä niitä ympärilleen. Sitten hän huomasi, että rouva Carlat ja muut naiset, jotka olivat istuneet hiukan syrjässä, olivat hävinneet, ja kammoten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta — hän kun ei ollut kumpaakaan varten, hän hypähti seisomaan, tähystellen ympärilleen ja toivoen keksivänsä heidät. Mutta sekä oikealla että vasemmalla vuorenrinne kohosi taivasta kohti autiona ja asumattomana, ja hänen takanaan kukkula raunioineen tuijotti synkkänä kuiluun täyttäen sen masentavalla varjolla. Rouva St. Lo polki nurmikkoa.
— Pikku hupsu! — mutisi hän närkästyneenä. — Luuleeko hän, että minut saa murhata, jotta hän saisi lihota huokauksista? Kuulkaapa, rouva, siitä teidät täytyy saada irti! — Ja hän lähti reippaasti astumaan viidakkoon päin kärkkäänä löytämään seuraa mahdollisimman pian.
Hän oli ehkä kulkenut viisikymmentä askelta ja vielä oli yhtä monta jäljellä, kun hän pysähtyi. Puron toisella puolella, vähän hänen edellään, näkyi eräs mies varovasti hiipivän kumarassa. Väliin rouva St. Lo näki hänet, väliin taas kadotti hänet näkyvistä, ja joskus mies vilaukselta näkyi pajujen lomitse. Vieras liikkui äärimmäisen varovasti kuten sellainen, jota ajetaan takaa ja joka on vaarassa, ja aluksi rouva St. Lo luuli häntä talonpojaksi, jota uimarit olivat häirinneet ja joka yritti hiipiä tiehensä. Mutta miehen ehtiessä lepistön kohdalle hän huomasi tämän paikan olevankin hänen päämääränsä, sillä mies kyyristyi erään salavan suojaan ja koko ajan liikkuen selin rouva St. Lohon tähysteli tarkkaavasti puiden sekaan. Ja sitten hän viittasi jollekulle, joka oli metsässä.
Rouva St. Lo hengähti syvään. Ikäänkuin mies olisi sen kuullut — mikä oli sula mahdottomuus — heittäytyi hän maahan, ryömi muutaman askelen verran ja katosi.
Rouva tuijotti yhä sinne odottaen näkevänsä hänet tai kuulevansa jotakin, mutta kun ei mitään tapahtunut, alkoi hän huutaa. Hän oli nainen, jolla oli äkillisiä mielijohteita, pääasiallisesti perin naisellista laatua, ja hän kiljahti kolme, neljä kertaa seisten paikallaan ja pitäen metsänrajaa silmällä. — Jos se ei saa kreivitärtä liikkeelle, niin ei sitten mikään, — ajatteli hän.
Mutta se tehosi. Pian kreivitär ilmestyi kiirehtien säikähtyneenä rouva
St. Lon luokse.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuorempi naisista levottomana, luoden silmäyksen taakseen, sillä koko laaksossa ja ympäröivillä kukkuloilla oli aivan rauhallista, ja rouva St. Lon takana, vaikka hän ei ollut heitä huomannut, valmistelivat uimamatkalta palanneet palvelijat ateriaa. —Mitä se merkitsee? —
— Kuka hän oli? — kysyi rouva St. Lo lyhyesti. Hän oli nyt aivan rauhallinen.
— Kukako oli… kuka?
— Se mies siellä metsässä?
Kreivitär tuijotti häneen hetken ja sitten nauroi. — Sehän oli vain tuo vanha sotilas, jota sanotaan Badeloniksi, hakemassa lääkekasveja. Luulitteko, että hän tekisi minulle pahaa?
— Se mies, jonka näin, ei ollut Badelon ukko, — vastasi rouva St. Lo kiivaasti. — Hän oli paljon nuorempi ja hiipi puron toista reunaa pysytellen piilossa. Kun ensiksi hänet huomasin, oli hän tuolla, —jatkoi hän osoittaen paikkaa. — Ja hän ryömi yhä eteenpäin, kunnes saapui teidän kohdallenne, ja silloin hän heilutti kättään.
— Minulleko?
Rouva St. Lo nyökkäsi.
— Mutta jos kerran näitte hänet, niin kuka hän oli? — kysyi kreivitär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, — vastasi rouva St. Lo. — Mutta hän viittoili teille, sen minä näin.
Kreivittären mieleen tuli muuan ajatus, joka hitaasti nosti veren hänen kasvoilleen. Rouva St. Lo huomasi hänessä muutoksen ja näki hellän ilmeen, joka äkkiä säteili toisen silmistä, ja sama ajatus juolahti hänenkin mieleensä. Hän halusi rangaista matkatoveriaan vaiteliaisuudesta, sillä hän ei epäillytkään, että nuori kreivitär ei tietäisi enempää kun mitä oli tietävinään, ja siksi hän ehdotti, että he palaisivat kysymään Badelonilta, oliko hänkin nähnyt miehen.
— Miksi niin? — kysyi rouva Tavannes, seisten paikallaan pää pystyssä.
— Miksi niin tekisimme?
— Saadaksemme asiasta selkoa, — vastasi vanhempi naisista ilkkuen. — Mutta ehkä olisi parempi kertoa siitä miehellenne ja antaa hänen miestensä tutkia pensaat.
Puna katosi kreivittären kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän seisoi hetken mykistyneenä. — Emmekö vielä ole saaneet kylliksemme vainoamisesta ja vainottuna olemisesta? — huudahti hän sitten katkerammin kuin tähän asiaan näkyi sopivan. Miksi ajaisimme häntä takaa? Minä en ole arka, eikä hän tehnyt minulle mitään pahaa. Hyvä rouva, pyydän teitä olemaan niin hyvä, ettette tästä asiasta puhu mitään.
— Tietysti, jos sitä vaaditte. Mutta mikä hälinä…
— Minä en nähnyt häntä eikä hänkään minua, — vastasi rouva de Tavannes kiivaasti. — Siksi en käsitä miksi kiusaisimme häntä, olkoon hän sitten kuka hyvänsä. Muuten, herra de Tavannes odottaa meitä.
— Ja herra de Tignonville… seuraa meitä! — mutisi rouva St. Lo itsekseen, virnistäen toisen selän takana.
Mutta hän pysyi kuitenkin vaiti. He palasivat toisten luo, ja näytti siltä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut. Lämmin kesäilma huokui salavien juurella heidän aterioidessaan, niinkuin eiliselläkin aterialla pähkinäpuiden siimeksessä. Hevoset söivät ruohoa lähistöllä, liikahdellen silloin tällöin, niin että niiden koristeet helähtelivät, taikka kateellisesti hirnahdellen. Naisten lörpöttely kilpaili myllyä käyttävän virran taukoamattoman solinan kanssa. Päivällisen jälkeen rouva St. Lo heläytteli luuttuansa, ja Badelon, joka oli ollut mukana Colonnan palatsin ryöstössä ja jota kardinaalit olivat polvillaan palvelleet, ruokki eräässä pajunkannossa asuvaa ojamyyrää porkkanan jätteillä. Miehet laskeutuivat toinen toisensa jälkeen nukkumaan pää käsivartensa varassa, ja tässä asestettujen, mutta rauhallisesti elävien miesten leirissä tuntui kaikki olevan ennallaan.
Mutta siltä ei tuntunut kreivittärestä. Hän oli mukaantunut elämäänsä, hän oli alistunut ja ihmetellyt, ettei se ollutkaan sen pahempaa. Pariisin kauhujen jälkeen oli kahden viime päivän rauha vaikuttanut häneen kuin palsami haavaan. Ruumiillisesti ja sielullisesti uupuneena hän oli vain levännyt, ajattelematta mitään, miltei tuntemattakaan mitään, paitsi sitä pelkoa ja uteliaisuutta, jota hänessä herätti tuo vieras mies, hänen puolisonsa. Tämä puolestaan jätti hänet rauhaan.
Mutta viime tuntina oli tapahtunut muutos. Hänen katseensa oli käynyt levottomaksi, hän vuoroin punastui ja kalpeni. Menneisyys liikahteli tuoreessa — voi, niin tuoreessa — haudassaan, ja kuolleet toiveet ja aavistukset kurottivat käsiään vastoin hänen tahtoaankin kiduttaakseen häntä. Jos se mies, joka koetti salassa puhutella häntä, itsepäisesti seuraten hänen askeliaan ja pysyttäytyen seurueen kintereillä, oli Tignonville, hänen rakastettunsa, joka omasta pyynnöstään oli saatettu asehuoneeseen ennen heidän lähtöään Pariisista, silloin hän oli pahassa pulassa. Sillä mikä nainen, joka oli joutunut naimisiin sillä tavalla kuin hän, saattoi muuta kuin hellästi ajatella tuota itsepintaisuutta. Ja sittenkin, mies ja rakastaja! Mitä onnettomuutta ja häpeää nämä sanat niin usein olivat merkinneet! Pelkkä ajatuskin saattoi hänet vavisten kalpenemaan. Hän näki, kuten jyrkänteen reunalla seisova, allaan ammottavan kuilun ja kysyi itseltään väristen, saattoiko hän milloinkaan langeta niin syvälle.
Voimakkaan luonteen koko uskollisuus, hyvän naisen koko siveys kapinoi tätä ajatusta vastaan. Tosin hänen miehensä, sillä miehekseen hänen täytyi häntä sanoa, ei ollut ansainnut hänen rakkauttaan, mutta se outo jalomielisyys, synkkä, kopea lempeys, jolla mies oli täydentänyt omistuksensa, myöskin heidän yhteiset etunsa, joita niin omituisesti oli teroitettu hänen mieleensä, vaativat rehellistä korvausta.
Korvata, mutta kuinka? Tämä kysymys hämmästytti, pelotti ja kiusasi. Sillä jos hän kertoisi epäluuloistaan, panisi hän rakastettunsa alttiiksi vaaralle joutua sen käsiin, jolla ei enää ollut syytä olla armelias. Ja jos hän etsisi tilaisuutta tavata Tignonvilleä ja kieltää häntä seuraamasta, joutuisi hän itse hirvittävään vaaraan. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä, ellei tahtonut pysyä syrjässä? Ellei tahtonut olla kavaltaja? Ellei…
— Madame, — puhutteli häntä äkkiä hänen miehensä, — ettekö voi hyvin? — Ja katsahtaessaan mieheensä syyllisen näköisenä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä omituinen ilme silmissään.
Hän punastui ja kalpeni ja punastui uudelleen, ja kääntyen jotakin änkyttäen poispäin hän samassa kohtasi katseellaan rouva St. Lon, joka naurahti hiljaa pelkästä vahingonilosta.
— Mitä nyt? — kysyi kreivi Hannibal terävästi. Mutta rouva St. Lon vastaus oli vain muuan Ronsardin säe.