XX.
LINNAN KUKKULALLA.
Hän hyräili sitä kolmasti ja hymyili herttaisesti. Silloin tuli keskeytys viereisestä joukosta. Bigotin päähän noussut viini oli antanut hänelle rohkeutta ryöstää Suzannelta suudelman, ja Suzannen häveliäisyys, joka näin seurassa oli erinomainen, velvoitti hänet kiljaisemaan. Tästä seurannut hälinä, sillä miehet puolustivat miestä ja naiset naista, sai Tavannesin jalkeille. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta yksi ainoa katse hänen silmistään tehosi kylliksi. Siellä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi huomannut, että kreiville oli sattunut jokin kiusa, ja äkillinen hiljaisuus valtasi koko seurueen.
Hän kääntyi kreivittären puoleen. — Halusitte nähdä linnanrauniot? — sanoi hän. — Nyt sopisi mennä sinne, mutta ei yksinänne. — Hän tarkasti kaikkia ja viittasi sitten La Tribelle, joka istui Carlatien seurassa. — Seuratkaa rouvaa, — sanoi hän lyhyesti. — Hän haluaa nousta kukkulalle. Pankaa mieleenne, että lähdemme kello kolmelta, älkääkä uskaltako poistua kuuluviltamme.
— Ymmärrän, herra kreivi, — vastasi pappi puhuen rauhallisesti, mutta hänen kasvoillaan oli omituinen kirkkaus hänen kääntyessään lähtemään kreivittären kanssa.
Sittenkin hän vaikeni, kunnes rouva oli hidastellen ehtinyt noin sadan askelen päähän seurueesta, — häneltä kun oli mennyt kaikki harrastus tähän retkeen. Silloin pappi kuiskasi:
— Joka tuntee meidän ajatuksemme ja edeltäpäin antaa mitä sielumme halaa… — Ja kun kreivitär hämmästyneenä kääntyi hänen puoleensa, jatkoi hän: — Madame, minä olen rukoillut, ah, kuinka olenkin rukoillut tätä tilaisuutta puhua kanssanne! Ja tilaisuus on tullut. Olisin toivonut sen tulleen tänä aamuna, mutta vasta nyt se on tullut. Älkää säpsähtäkö älkääkä katsahtako taaksenne, sillä monet silmät seuraavat meitä, ja katsokaa, mitä minulla on teille sanottavaa, se tulee liikuttamaan mieltänne, ja mitä teiltä pyydän, se vaatii teiltä rohkeutta voidaksenne sen suorittaa.
Kreivitär alkoi vavista ja seisten paikallaan kohotti katseensa viheriöivää vuorenrinnettä ylös, kukkulaa reunustavia harmaita linnanraunioita kohti.
— Mistä on kysymys? — kuiskasi hän, vaivoin hilliten itseänsä. — Mitä tarkoitatte? Jos se koskee herra de Tignonvilleä…
— Ei koske.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi pappiin päin, sillä vaikka hän olikin tehnyt kysymyksen, oli hän kuitenkin ollut varma, minkä vastauksen saisi.
— Eikö? — huudahti hän melkein epäilevästi.
— Ei.
— Mistä sitten on puhe? — kysyi kreivitär hiukan ylpeästi. — Mikä sitten voisi niin liikuttaa mieltäni?
— Elämä tai kuolema, madame, — vastasi pappi juhlallisesti. — Ei, vaan enemmän, sillä koska kaitselmus on antanut minulle tämän tilaisuuden puhutella teitä, vaikka olin jo toivoton, niin tiedän, että taakka on laskettu meidän hartioillemme ja että olemme syylliset tai viattomat sitä mukaa, hylkäämmekö vai kannammeko kuormamme.
— Mutta mikä sitten se asia on, josta puhutte? — huudahti kreivitär kärsimättömästi.
— Yritin puhutella teitä tänä aamuna.
— Tekö siis olitte se mies, jonka rouva St. Lo näki ennen päivällistä hiipivän perässäni?
— Minä se olin.
Kreivitär puristi kätensä yhteen ja huokasi helpotuksesta. — Jumalalle olkoon kiitos! —vastasi hän. —Te olette nostanut taakan hartioiltani. En pelkää mitään sen rinnalla, en mitään.
— Valitettavasti, — virkkoi pappi juhlallisesti, — on paljon pelättävää
muiden, vaikkei ehkä omasta puolestamme. Tiedättekö, mitä herra de
Tavannes aina kantaa vyössään? Mitä hän säilyttää niin huolellisesti?
Mitä hän jätti haltuunne mennessään tänään uimaan?
— Kuninkaan kirjeitä.
— Niin, mutta tiedättekö, kuinka tärkeitä ne ovat?
— En.
— Niin tärkeitä kuin ne olisivat kirjoitetut verellä, — huudahti pappi leimuavin silmin. — Ne kärventäisivät kädet, jotka niitä pitelevät, ja sokaisisivat silmät, jotka niitä lukevat. Niissä on kuninkaan määräys tehdä Angersissa samoin kuin on tehty Pariisissa. Surmata siellä kaikki uskonveljemme… ja heitä on monta. Olla säästämättä ketään, niin vanhusta kuin syntymätöntä lastakaan! Katsokaa haukkaa tuolla! — ja hän osoitti vapisevalla sormella haukkaa, joka sirona ja kevyenä, siipien liikkeiden näkymättä, leijaili kukkulan yläpuolella. — Kuinka se nauttii auringonpaisteesta! Kuinka mukavalta näyttää sen ura, kuinka kevyeltä sen lento! Mutta katsokaa, se syöksyy uhrinsa kimppuun tuonne kaislikkoon joen rannalle, sen komeus päättyy murhaan! Samoin on laita tuon seurueen! — Hänen sormensa vaipui alaspäin, kunnes se osoitti neljä sataa jalkaa alempana vihreällä nurmikolla olevaa leiriä, joka näytti lelulta ja jossa jokainen mies ja hevonen, vieläpä leirikattilakin näkyi aivan hyvin ääriviivoilleen, vaikkakin etäisyyden pienentämänä satumaiseen kokoon. — Samoin on tuon seurueen laita, — toisti hän synkästi. — He huvittelevat ja iloitsevat, toinen kalastaa ja toinen nukkuu! Mutta matkan päässä on kuolema. Kuolema heidän uhreilleen ja heille itselleen tuomio.
Hänen puhuessaan kreivitär seisoi portin raunioilla, takanaan pieni, vallien ympäröimä nurmikko ja jalkainsa juurella joki, hymyilevä laakso, lepistö ja pieni leiri. Taivas oli pilvetön, luonnossa tuntui elokuun iltapäivän raukea hiljaisuus. Mutta papin sanat tekivät häneen niin kammottavan vaikutuksen, että aurinkoinen maisema vain osaltaan lisäsi sen näyn kauhua, jonka tuo kuvaus loihti hänen mieleensä.
Hän kalpeni tuntien pahoinvointia. — Oletteko siitä varma? — kuiskasi hän vihdoin.
— Aivan varma.
— Voi, Jumala! — huudahti kreivitär, — emmekö milloinkaan pääse rauhaan? — Ja kääntyen laaksosta hän astui muutamia askelia ruohoiselle pihalle ja pysähtyi sinne. Hetken kuluttua hän kääntyi papin puoleen, joka itsepäisesti oli seurannut hänen kintereillään. — Mitä te vaaditte minun tekemään? — huusi hän epätoivoinen sävy äänessään. — Mitä minä voin tehdä?
— Jos nuo kirjeet hävitettäisiin…
— Kirjeet?
— Niin, jos kirjeet hävitettäisiin, — toisti La Tribe hellittämättä, — niin hän ei voisi tehdä mitään. Ei mitään! Ilman tätä valtuutta Angersin viranomaiset eivät ryhtyisi mihinkään toimiin. Hän ei saisi aikaan mitään. Ja eloon jäisivät miehet, naiset ja lapset, joiden veri muutoin huutaa kostoa, ehkäpä kostoa meille, jotka olisimme voineet heidät pelastaa. He jäisivät eloon! — toisti hän heltyneenä. Ja levittäen käsivartensa hän näytti kutsuvan pilvettömän taivaanlaen, auringonpaisteen ja heidän ympärillään huokuvan kesätuulen todistajikseen. — He jäisivät eloon!
Nuori nainen hengähti syvään. — Oletteko saattanut minua tänne, — sanoi hän, — pyytääksenne minua sen tekemään?
— Minut on lähetetty tänne pyytämään sitä teiltä.
— Miksi minulta? Miksi minulta? — valitti kreivitär riutunein ja värittömin kasvoin ja teki molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. — Te tulette minun luokseni, vaikka olen vain nainen! Miksi juuri minun luokseni?
— Te olette hänen vaimonsa!
— Ja hän on mieheni!
— Juuri siksi hän luottaa teihin, — oli taipumaton, säälimätön vastaus.
— Teillä, ja ainoastaan teillä, on siihen tilaisuutta.
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä. — Ja tekö noin puhutte? — sopersi hän hetken kuluttua. — Te, joka vihitte meidät yhteen, tekö käskette minua kavaltamaan hänet, jota olen vannonut rakastavani? Syöksemään perikatoon hänet, jota olen vannonut kunnioittavani?
— Niin juuri! — vastasi pappi juhlallisesti. — Syy olkoon minun ja ansio teidän.
— Ei, — huudahti kreivitär leimuavin silmin, — ottakaa itse sekä syy että ansio! Te olette mies, — jatkoi hän puhuen nopeasti kiihdyksissään, — eikä hänkään ole enempää kuin mies. Miksi ette vie häntä syrjään, viekoitelkaa hänet jollakin tekosyyllä erilleen muista, ja kun sitten olette kahden, mies miestä vastaan, ryöstäkää häneltä valtakirja. Uskaltakaa henkenne hänen henkeään vastaan ja olkoot kaikki ne ihmishenget palkkananne! Ja pelastakaa ne taikka kuolkaa! Minäkin, joka olen nainen, olisin valmis sen tekemään, jollei hän olisi mieheni. Varmasti te, joka olette mies ja nuori…
— En ole hänen veroisensa voimassa tai aseissa, — vastasi pappi surullisesti. — Muuten sen tekisinkin. Muuten panisin alttiiksi henkeni, sen tietää taivas, pelastaakseni heidän henkensä, yhtä ilomielin kuin istun aterioimaan. Mutta näin se ei onnistuisi, ja silloin olisi kaikki hukassa. Sitäpaitsi, — jatkoi hän juhlallisesti, — olen siitä varma, että tämän työn suoritus on määrätty teille. Ette suotta, ette myöskään vain pelastaaksenne yhden pienen huonekunnan joutunut liitetyksi tuohon mieheen, vaan lunastaaksenne kaikki nämä ihmishenget ja tämän suuren kaupungin. Jotta teistä tulisi uskomme Judith, Angersin pelastaja…
— Hupsu, hupsu! — huusi kreivitär. — Olkaa vaiti! — ja säihkyvin silmin, kasvot liidunvalkoisina, hän kuohauksissaan polki turvetta. — Minä en ole mikään Judith enkä mieletön nainen, joksi niin kernaasti minua haluatte. Mieletönkö? — jatkoi hän mielenliikutuksen vallassa. — Voi, Jumalani, toivoisinpa olevani, silloin olisin tästä vapaa! — Ja kääntyen poispäin hän siirtyi vähän matkan päähän, ja hänen käyntinsä oli raskasta kuin sellaisen, joka on sortua musertavan taakan alle.
Pappi odotti hyvän aikaa, mutta kreivitär ei puhunut. Vihdoin tämä kuitenkin palasi näyttäen rauhallisemmalta ja tavoittaen papin katsetta, ikäänkuin tunkeakseen hänen sieluunsa.
— Oletteko varma siitä, mitä minulle kerroitte? — kysyi hän. — Voitteko vannoa, että kirjeiden sisältö on sellainen kuin sanotte?
— Niin totta kuin elän, — vastasi pappi vakavasti, — niin totta kuin
Jumala elää.
— Ettekä tiedä… mitään muuta keinoa? Mitään muuta keinoa? — toisti kreivitär hitaasti ja surkeasti.
— En mitään, madame, en mitään, sen vannon.
Nuori nainen huokasi raskaasti ja seisoi mietteisiinsä vaipuneena. —
Milloin saavumme Angersiin? — kysyi hän sitten alakuloisesti.
— Ylihuomenna.
— Minulla on siis aikaa… ylihuomiseen?
— On. Ensi yöksi pysähdymme lähelle Vendômea.
— Ja sitä seuraavaksi yöksi?
— Lähelle erästä paikkaa, nimeltä La Flèche. Mahdollista on — jatkoi pappi epäröiden, sillä hän ei käsittänyt kreivitärtä, — että hän menee uimaan huomenna ja jättää käärön teidän huostaanne, kuten tänäänkin minun turhaan yrittäessäni teitä puhutella. Jos hän tekee niin…
— Niin sitten?
— On helppo anastaa. Mutta kun hän huomaa, ettei teillä enää ole kääröä tallella — pappi alkoi jälleen änkyttää — niin teidän voi käydä pahasti.
Kreivitär pysyi vaiti.
— Ja silloin luulen voivani auttaa teitä. Jos lähdette kävelemään vähän erillenne seurueesta, niin minä voin tavata teidät ja hävittää kirjeet. Sen tehtyäni — ja toivoisin kautta Jumalan, että se jo olisi tehty — lähden pakoon niin nopeasti kuin suinkin, ja te hälytätte ja sanotte, että minä ryöstin käärön. Ja varsinkin, jos repäisette pukunne.
— Ei, — sanoi kreivitär.
Pappi näytti kummastuvan.
— Ei, — toisti kreivitär matalalla äänellä. — Jos petän hänet, en ainakaan tahdo valehdella hänelle! Eikä kukaan muu saa maksaa kavallukseni hintaa. Jos syöksen hänet turmioon, jää se vain meidän molempien kesken eikä kukaan muu saa siihen sekaantua.
Pappi pudisti päätään. — En osaa arvata, — mutisi hän, — mitä hän voi teille tehdä.
— En minäkään, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Se on hänen asiansa.
* * * * *
Uteliaat silmät olivat seuranneet näitä kahta heidän noustessaan kukkulalle. Sillä polku kiemurteli vuoren rinnettä ylös portintapaista aukkoa kohti, melkein samoin kuin tie Ihanuuden linnaan vanhoissa »Pyhiinvaeltajan matkan» painoksissa, ja rouva St. Lo oli huomannut ensimmäisen pysähdyksen ja toisenkin. Pitäen silmällä heidän jokaista liikettään hän ei ollut menettänyt tästä puhelusta muuta kuin sanat. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, ennenkuin molemmat olivat kadonneet näkyvistä. Silloin hän nauroi, ja kun kreivi Hannibal, johon tämä nauru kohdistui, ei ollut sitä kuulevinaan, nauroi hän uudestaan, hyräillen samaa Ronsardin säettä.
Sittenkään kreivi ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja närkästyneenä rouva St. Lo turvautui sanoihin.
— Ihmettelenpä, mitä te tekisitte, — virkkoi hän, — jos tuo entinen sulhanen seuraisi meitä ja puolisonne karkaisi hänen kanssaan.
— Hän ei karkaisi, — vastasi kreivi kylmästi, katsahtamatta häneen.
— Mutta jos Tignonville ryöstäisi hänet ja ratsastaisi pakoon.
— Niin hän palaisi jalkaisin.
Tätä ei rouva St. Lon varovaisuus enää kestänyt. Hänessä oli kyllä naiselle ominainen taipumus kätkeä toisen naisen salaisuuksia, eikä hän ollut nauraessaan aikonut muuta kuin hiukan huvitella tuon pelottavan miehen kustannuksella, jonka kanssa niin harva uskalsi kujeilla. Mutta nyt kreivin äänensävyn ja varmuuden ärsyttämänä hänen täytyi osoittaa, että tämä luottamus oli aivan perusteeton. Ja kuten niin usein tapahtuu tällaisissa asioissa, hän meni hiukan pitemmälle kuin tosiseikat sallivat.
— Hän on ainakin seurannut meitä tänne asti! — sanoi hän ilkeästi.
— Herra de Tignonvillekö?
— Niin. Näin hänet tänä aamuna, kun olitte uimassa. Rouva Tavannes jätti minut ja meni tuonne pieneen viidakkoon. Tignonville kulki joen toista rantaa pitkin ja kumarassa juosten kiirehti häntä tapaamaan.
— Kuinka hän pääsi joen poikki?
Rouva St. Lo punastui. — Hän tapasi vanhan Badelonin, joka poimi siellä lääkekasveja. Hän säikähti Badelonia ja ryömi matkaansa.
— Hän ei siis tullut joen poikki?
— Ei. En minä sanonutkaan, että hän tuli.
— Eikä puhunut Clotilden kanssa?
— Ei. Mutta jos luulette asian jäävän sikseen ensi kerrallakin… niin tunnette naisia hyvin vähän.
— Naisia ylimalkaan kylläkin hyvin vähän, — vastasi kreivi ilkeän kohteliaasti, — mutta tätä naista koko lailla.
— Te katsoitte kai hänen suuriin silmiinsä, — huudahti rouva St. Lo kiihtyneenä, — ja heti lankesitte maahan häntä jumaloimaan! — Hän melkein piti kreivittärestä, mutta oli luonteeltaan mitä kevyintä laatua, ja vähinkin vastustus sai hänet suunniltaan. — Ja te luulette tuntevanne hänet! Ja jos hän voisi pelastaa henkenne avaamalla silmänsä, niin hän kulkisi tilkku silmällä kuolemanhetkeensä asti. Uskokaa minua, te olette hänen ja hänen rakastettunsa välillä, ja teidän käy vielä huonosti.
Kreivi Hannibalin tummat kasvot synkkenivät hänen silmiensä vetäytyessä tuskin huomattavasti kokoon. — Luulenpa, että Tignonvilleä uhkaa suurempi vaara, — mutisi hän.
— Hänestä ehkä voitte selviytyä, mutta vaimonne kanssa…
— Tiedän kuinka menetellä hänenkin kanssaan. Muutamia naisia käsitellään piiskalla…
— Luultavasti piiskaisitte minua?
— Kyllä, — sanoi kreivi tyynesti. — Se tekisi teille hyvää, rouva. Toisten naisten kanssa menetellään toisin. On naisia, jotka eivät petä, jos heitä hyvin säikäytetään. Ja on toisia, jotka eivät petä, vaikka heitä pelotettaisiin. Rouva de Tavannes on jälkimäistä lajia.
— Saadaan nähdä! — huusi rouva suutuksissaan.
— Sitä odotankin.
— Niin. Mutta jos olisitte pyytänyt apuani, olisin voinut kertoa hänelle herra de Tignonvillestä sellaista, mikä olisi pannut hänet hämmästymään, mutta sen sijaan te vain yhä odotatte, kunnes jonakin kauniina päivänä heräätte ja huomaatte rouvanne hävinneen ja…
— Silloin otan uuden vaimon, jota voin piiskata, — vastasi kreivi, jonka katse ilmaisi rouva St. Lolle, että nyt oli sanottu liikaa. — Mutta teistä en huoli, suloinen serkkuni, sillä minulla ei ole teidänlaistanne varten kyllin lujaa piiskaa.