XXI.
TAHTOI EIKÄ TAHTONUTKAAN.
Panimme merkille hiukan aikaisemmin, kuinka helposti naiset käyttävät yhtä myönnytystä astinlautana toiseen, ja jalomielisyyden puutteen, miltei tunnottomuuden, jota parhainkin heistä osoittaa peräytyvää vihollista kohtaan. Mutta on myönnytyksiä, jotka koskevat juuri hyvän naisen omaatuntoa, ja rouva de Tavannes, joka korvapuustin nojalla oli vapaa ja jota muuten kohdeltiin karkean ystävällisesti, kauhistui tekoa, joka hänen oli suoritettava.
Olla välittämättä siitä, mitä La Tribe oli hänelle kertonut, pysyä toimetonna silloin, kun pieni liike hänen puoleltaan saattoi pelastaa miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta ja kokonaisen kaupungin verilöylystä, se olisi ollut niin pelkurimainen ja itsekäs teko, että hän jo heti alusta tiesi sen olevan mahdotonta. Mutta hänen voidakseen sen sijaan menetellä ainoalla mahdollisella tavalla, pettää miehensä ja ryöstää häneltä sen, minkä kadottaminen saattoi syöstä hänet turmioon, ei häneltä vaadittu ainoastaan rohkeutta ja uhrautumista, vaan myöskin kovuutta kestämään sekä syytöksiä että rangaistusta. Eikä kreivitär ollut uskonkiihkoinen. Ei mikään tekopyhä hohde ympäröinyt sitä asiaa, jota hän ajatteli, eikä suonut sille valheellisia värejä. Silloinkin, kun hän harkittuaan lopputuloksena myönsi tämän teon oikeudenmukaisuuden ja välttämättömyyden, kun hän tunnusti velvollisuudekseen sen suorittaa, hän näki sen ja itsensäkin sellaisena kuin kreivi Hannibal varmaankin arvostelisi.
Tosin kreivi Hannibal oli tehnyt hänelle suurta vääryyttä, ja muutamien silmissä tämä ehkä näyttäisi rangaistukselta. Mutta hän oli pelastanut hänen henkensä silloin, kun monta oli kohdannut turmio, ja tehtyään tämän vääryyden kreivi oli kohdellut häntä merkillisen jalomielisesti. Ja palkaksi siitä hänen muka piti syöstä kreivi perikatoon? Ei ollut vaikea kuvitella, mitä kreivi sanoisi hänestä ja hänen tavastaan osoittaa kiitollisuuttaan.
Hän mietti sitä heidän ratsastaessaan tänä iltana auringon laskiessa heidän edessään ja tammien pitenevien varjojen langetessa poikittain tietä reunustavien sanajalkain yli. He jatkoivat matkaansa kaksi tai kolme yhdessä, laskien tasajuoksua vilvakkain ahojen poikki ja hietaharjujen yli, läpi viheriöivien notkojen ja ohi pienten kylien, joista jokainen elävä olento pakeni heidän lähestyessään, ratsastaen kuin omassa maailmassaan, joka oli niin erilainen ja niin etäällä todellisesta, mistä he tulivat ja minne heidän oli palaaminen, että hän olisi voinut itkeä tuskasta ja kirota Jumalaa, joka salli ihmisen pahuuden niin raskaasti painaa luomakuntaa. Laihat ratsumiehet ajoivat huolettomina, heiluvin säärin ja jalustimin laulaen milloin jotakin kertaussäettä Ronsardista, milloin jotakin Marotin virsistä, joita koko mailma oli laulanut kolmekymmentä vuotta takaperin, ja näyttäen viattomilta kuin karitsat. Heidän jäljessään rouva St. Lo lörpötteli Suzannen kanssa ratsastusnaamiosta, joka oli unohtunut, taikka suunnitteli apukeinoja, jos Angersista ei sattuisi löytämään mitään kyllin kuosikasta. Ja muut naiset puhelivat ja kikattivat kirkuen kaalamopaikoissa ja nostaen hälinän saapuessaan jyrkänteille, joissa miesten täytyi auttaa heitä.
Sota-aikana kuoleman varjo peittää ainoastaan päivän kerrallaan, ja näkyvistä kadonnut murhe kaikkoaa mielestäkin. Koko siinä joukossa, joka auringon laskettua jäi lähelle Vendômen ylväitä viinipeittoisia vuoria, olivat ainoastaan kolmen kasvot sopusoinnussa juuri loppuvan kauhean elokuunviikon kanssa; vain kolme heitä oli, ja hekin olivat kuin kolme irrallista helmeä iloisen nunnan rukousnauhassa, ratsastaen miettivinä ja hiljaisina kukin itsekseen. Kreivitär oli yksi; toiset olivat ne kaksi miestä, joiden ajatukset hän täytti ja joiden silmät alinomaa hakivat häntä, La Tribe synkissä mietteissään, kreivi Hannibal täynnä kolkkoja arveluita, jotka olivat ristiriidassa rouva St. Lolle lausuttujen rohkeiden sanojen kanssa.
Sitäpaitsi kreivillä oli muitakin yhtä synkkiä ajatuksia, jotka eivät koskeneet hänen puolisoaan. Ja tällä taas oli hetkittäin myös muita ajatuksia: hän haaveili nuoresta rakastetustaan, tuntien kaipauksen puuskia ja hurjaa kapinankiihkoa koko olemuksessaan, tarvetta päästää tuskanhuudon siitä pimeydestä, johon hänet niin äkkiä oli kiedottu, niin että heistä kolmesta ainoastaan La Tribe ajatteli yhtä asiaa.
Tänä päivänä he ratsastivat hyvän matkaa auringonlaskun jälkeenkin harvassa tammimetsässä, jossa kaniineja puikkelehti heidän hevostensa jaloissa ja oravat virnistivät heille puiden alemmilta oksilta. Oli jo miltei yö heidän saapuessaan metsän eteläiselle reunalle ja katsellessaan pimenevien, autioiden rinteiden poikki Vendômen kaukana tuikkivia tulia.
— Vielä yhtä pitkä matka lisää, — mutisi kreivi Hannibal käskien miesten sytyttää tulta ja riisua kuormahevoset. — Täällä on puhdasta ja kuivaa, — sanoi hän. — Pane vartija, Bigot, ja lähetä kaksi miestä hakemaan vettä tuolta alhaalta, mistä kuuluu sammakoiden kurnutusta. Ette suinkaan pelkää saavanne kuuhoureita, rouva?
— Olen mieluummin täällä, — vastasi kreivitär matalalla äänellä.
— Rakennukset ovat munkkeja ja nunnia varten, — myönsi kreivi sydämellisesti. — Mielelläni olen Jumalan taivaan alla.
— Maa on hänen, mutta me rumennamme sen, — mutisi kreivitär palaten omiin ajatuksiinsa ja huomaamatta puhuvansa kreivi Hannibalille.
Tämä katsoi häneen tarkkaavasti, mutta tuli ei ollut vielä syttynyt, ja hämärässä häämöttivät hänen kasvonsa epämääräisinä ja vaaleina. Kreivi seisoi hetkisen odottaen, mutta toinen ei puhunut enempää, ja kun rouva St. Lo tuli sinne touhuten, poistui kreivi antamaan jonkun määräyksen.
Tulet syttyivät vähitellen, ja niiden loimutessa he näyttivät istuvan korkeapylväisessä kuorikäytävässä, luonnon tuomiokirkossa lattialle siroiteltuina ryhminä. Varjoisan gootilaisen kaarikaton läpi, jona olivat puiden monet haaraantuvat ja heidän päittensä yläpuolella yhtyvät oksat, tuikki yksinäisiä tähtiä ikäänkuin ullakon akkunoista. Ja alhaalta rotkosta kohosi yöllä sammakoiden yksitoikkoista kurnutusta, ja milloin joku iso urossammakko äänteli, oli sävelala melkein yhtä laaja kuin brescialaisten urkujen. Pimeys verhosi kaikki; yö oli niin hiljainen, että voi kuulla toukan putoavan lehdeltä. Etäisimmän tulen ääressä istuvat raa'at miehetkin vaikenivat hetkittäin, tietämättä miksi, mutta heidätkin lumosi yön ääretön, autio hiljaisuus.
Kreivitär muisti kauan tämän valveilla olon, sillä kesti myöhään, ennenkuin hän saattoi nukkua, muisti viileän jylhyyden, hiljaisen ritinän ja kahinan metsässä, ketun tai suden etäisen ulvonnan ja sammuvien tulien himmeän hehkun, joka vihdoin katosi pimeän ja tähtien tieltä; mutta ennen kaikkea taivaankappaleiden äänettömän kiertoliikkeen, joka tosin oli merkkinä ylimmästä ohjaajasta, mutta samalla masensi ihmissydämen tuntemaan oman mitättömyytensä ja kaikkien ihmiskapinain mitättömyyden.
— Ja sittenkin minä uskon! — huudahti hän taistellen itsensä kanssa. —
Vaikka olenkin nähnyt, mitä olen nähnyt, niin sittenkin uskon!
Ja vaikka hänen oli kannettava taakkansa ja suoritettava teko, jota hänen sielunsa kauhistui! Hänen naisellisuutensa tosin jatkoi kapinoimistaan tätä sen tielle yhä uudestaan osuvaa murhenäytelmää vastaan, jossa aina täytyy valita paha tai hyvä, itselleen huoleton olo tai toisten henki. Mutta kiertoaan jatkavat tähdet johtaessaan ajatukset tulevaan aikaan, jolloin kaiken hyvän samoin kuin pahankin ajan pitäisi olla mennyt, vahvistivat tätä pohjaltaan jaloa luonnetta, ja ennenkuin hän nukahti, tuntui hänestä ainakin sillä hetkellä, ettei mikään häpeä tai kärsimys ollut liian kallis hinta pienten lasten hengestä. Rakkaus oli riistetty hänen elämästään; se ylpeys, joka olisi tahtonut jalomielisyyttä palkita samalla mitalla, oli uhrattava myös.
Päivän tullessa hänestä vielä tuntui samalta, eikä matkalle lähdön hälinä tai sen tavallinen kulku karkoittanut yön ihanteita. Mutta toisin kävi kuin hän oli kuvitellut. He pysähtyivät ennen puolta päivää Loiren pohjoisrannalle, tasaiselle niitylle, missä risteili poppelirivejä eri puolille täyttäen koko tämän paikan lehtien hempeällä hohteella. Sinisikurin kukkia, kesätaivaan pikkaraisia kuvastimia, kasvoi siellä täällä pitkän ruohon seassa, ja naiset poimivat niistä kimppuja tai pujottelivat niitä italialaiseen tapaan tukkaansa. Niityn poikki kulki tie lautalle, mutta lauttamies oli säikähtänyt nähdessään tämän seurueen ja siirrettyään venheensä toiselle rannalle itse piiloutunut.
Pian rouva St. Lo keksi venheen, taputti käsiään ja tahtoi välttämättä sitä käyttää. Poppeleista ei saanut mitään varjoa, kärpäset kiusasivat häntä, erakon elämä niityllä ei häntä enää miellyttänyt.
— Menkäämme joelle! — huusi hän. — Tehän menette kohta uimaan, arvoisa serkkuni, ja jätätte meidät paistumaan!
— Kaksi livreä sille, joka tuo venheen tänne! — huusi kreivi Hannibal.
Lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa oli kolme miestä heittänyt päältään jalkineensa uiden joen poikki toveriensa nauraessa ja huudellessa. Viiden minuutin päästä oli vene tuotu.
Se ei ollut iso, eikä siihen mahtunut useampia kuin neljä henkeä.
Tavannesin katse sattui Carlatiin.
— Tehän olette tottunut soutamaan, — sanoi hän. — Seuratkaa rouva St.
Lota. Ja te myöskin, herra La Tribe.
— Mutta tottahan tekin tulette? — huudahti rouva St. Lo kääntyen kreivittären puoleen. — Vai niin, rouva, te ette siis tule? — ja hän niiasi. — Te…
— Kyllä minä tulen, — vastasi kreivitär.
— Minä menen virtaa ylöspäin ja uin siellä vähän matkan päässä, — sanoi kreivi Hannibal. Hän otti vyöstään kirjemytyn, ja Carlatin pitäessä venettä, jotta rouva St. Lo saattoi astua siihen, hän antoi sen kreivittärelle samoin kuin edellisenäkin päivänä. — Pitäkää siitä huolta, rouva, — sanoi hän matalalla äänellä, — älkääkä laskeko sitä käsistänne. Sen hukkaaminen voisi maksaa pääni.
Kreivitär kalpeni, ja tahtomattaan hän vapisevin käsin torjui myttyä luotaan. — Eikö olisi silloin parempi… että antaisitte sen Bigotille? — änkytti hän.
— Hän menee uimaan.
— Käskekää hänen uida vasta myöhemmin.
— Ei, — vastasi kreivi miltei tylysti. Hänelle tuotti erikoista mielihyvää heidän omituisesta suhteestaan huolimatta osoittaa luottamusta. — Ei, ottakaa se, rouva, mutta varokaa.
Kreivitär otti sen vastaan ja kätki sen vaatteisiinsa, ja kreivi Hannibalin käännyttyä poispäin hänkin kääntyi noustakseen veneeseen. La Tribe seisoi veneen peräpuolen vieressä pitäen sitä paikallaan hänen avukseen, ja kun kreivitär hetkeksi laski kätensä hänen hihalleen, yhtyivät heidän katseensa. La Tribe loi sitten katseensa maahan ja hänen käsivartensa tuntui vapisevan; kreivitärtä puistatti.
Hän vältti enää katsomasta pappiin, ja se olikin helppoa, sillä La Tribe istuutui kokkaan Carlatin taakse, joka souti. Vene liukui hiljaa joen pintaa alaspäin Carlatin hitaasti liikutellessa airojaan ja rouva St. Lon lörpötellessä iloisesti ja niin äänekkäästi, että se kuului kauaksi. Milloin hänen piti saada tuolla kukkiva vihvilä, milloin vihreä oksa suojellakseen sillä kasvojaan auringon heijastukselta, ja väliin heidän täytyi pysähtyä johonkin viileään suvantoon sanajalkapeitteisten rantojen varjoon, missä kalat uivat hitaasti ja pieni puronen tulla sirisi rantakivien yli.
Se oli idyllistä. Mutta ei kreivittärelle. Hänen kasvojaan poltti, ohimoissa takoi, ja turhaan yrittäessään hillitä kovaa tykytystä hän sormillaan puristi veneenlaitaa. Kirjemytty tuntui ihan polttavan. Hänen aivoissaan vilahti suurkaupunki vaaroineen, Tavannes ja tämän luottamus häneen, toiminnan pakko ja sen auttamaton seuraus. Tietoisuus siitä, että hänen täytyi toimia nyt taikka ei koskaan, vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän kävi hajamieliseksi. Hänen kätensä tunnusteli myttyä, mutta herposi jälleen.
— Aurinko on pahasti paahtanut teitä, — sanoi rouva St. Lo. —
Käyttäisitte ratsastaessanne naamiota niinkuin minäkin.
— Minulla ei ole naamiota mukanani, — mutisi kreivitär katsellen veteen.
— Ja minulla on vain yksi. Mutta Angersissa…
Kreivitär ei kuullut enempää, sillä juuri silloin hän sattui katsahtamaan La Tribeen, joka Carlatin selän takaa teki hänelle merkkejä viitaten häntä käskevästi pudottamaan mytyn jokeen. Kun hän ei totellut, tuntien itsensä sairaaksi ja heikoksi, näki hän papin kasvojen synkkenevän. La Tribe uhkaili häntä salaa. Ja mytty yhä poltti häntä; kahdesti hän hapuili sitä kädellään, mutta käsi palasi tyhjänä.
Äkkiä rouva St. Lo kirkaisi. Joen toisella puolella alkoi ranta kohota jyrkemmin veden rajasta, ja törmän reunalla hän oli keksinyt myöhään kukkivan ruusupensaan; nyt ei auttanut muu kuin täytyi heti päästä rantaan ryöstämään sen kukat. Vene ohjattiin siis sinne, hän hyppäsi rannalle ja alkoi nousta rinnettä ylös.
— Seuratkaa rouvaa! — huusi La Tribe tyrkäten Carlatia selkään. — Ettekö näe, ettei hän voi kiivetä törmälle yksinään? Ylös, mies, ylös nyt!
Kreivitär avasi suunsa huutaakseen: Ei! mutta sana kuoli hänen huulilleen, ja kun taloudenhoitaja kääntyi hänen puoleensa ymmärtämättä, mitä hän oikeastaan oli sanonut, niin hän nyökkäsi myöntävästi.
— Niin, menkää! — mutisi hän kalpeana.
— No, ettekö kuule, mies, menkää nyt! — huudahti pappi säihkyvin silmin melkein sysäten toista veneestä.
Seuraavana sekuntina vene liukui rannasta ajelehtien jokea alas. La Tribe odotti, kunnes he joutuivat erään puun varjoon, joka suojasi heitä molempien rannalle jääneiden katseilta. Silloin hän kumartui eteenpäin.
— Nyt, rouva! — huusi hän käskevästi — Herran nimeen, nyt!
— Voi! — huudahti kreivitär. — Odottakaa, odottakaa! Tahdon miettiä asiaa.
— Miettiäkö?
— Hän luotti minuun, — valitti kreivitär. — Hän luotti minuun! Kuinka voin siihen suostua?
Sitten hän vielä puhuessaan veti mytyn esiin.
— Taivas on suonut teille tämän tilaisuuden!
— Jos olisin voinut sen varastaa! — vastasi kreivitär.
— Hupsu! — sanoi pappi heiluttaen itseään edestakaisin ja miltei suunniltaan mallittomuudesta. — Miksi sen varastaisitte? Sehän on teidän käsissänne. Se on teillä. Tämä on itse taivaan lähettämä tilaisuus, Jumala on antanut teille tämän hetken.
La Tribe ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä käsittää sitä epäröimistä, joka pidätti toisen kättä. Hän oli suorasukainen; hänellä oli vain yksi päämäärä, yksi tarkoitus. Hän näki rohkeain miesten riutuneet kasvot toivottomina ja kuuli naisten ja lasten kuolevat huudot. Tällainen tilaisuus pelastaa Jumalan valittuja, lunastaa viattomia, oli hänen silmissään taivaan lahja. Ja ajatellen näin ja nähdessään toisen epäröivän silloin, kun joka silmänräpäys tuotti hänelle tuskaa, sillä niin välttämätön oli kiireellinen toiminta, niin kallis tämä tilaisuus, hän ei enää kestänyt tätä tuskallista odotusta. Kun kreivitär ei vastannut, kumartui hän eteenpäin, kunnes hänen polvensa koskettivat tuhtoa, jolla Carlat oli istunut, ja sitten sanaakaan sanomatta kurottaen toista kättään pitkälle tarttui myttyyn.
Jos pappi ei olisi liikahtanut, olisi kreivitär täyttänyt hänen tahtonsa; melkein varmaan hän olisi niin tehnyt. Mutta näin ahdistettuna hän vaistomaisesti vastusti ja tarrautui kirjeisiin.
— Ei! — huusi hän. — Ei, päästäkää irti, herra! — ja hän yritti kiskoa myttyä haltuunsa.
— Antakaa se minulle!
— Päästäkää irti, herra! Kuuletteko? — toisti hän ja äkkiä temmaten saikin sen irti; sillä pappi piteli sitä vain kulmasta. Sitten hän piilotti sen selkänsä taakse. — Menkää takaisin ja…
— Antakaa se minulle! — läähätti pappi.
— Minä en tahdo!
— Heittäkää se siis jokeen!
— En tahdo! — huusi kreivitär, vaikka pappi mielettömän kiihkon vallassa tuijotti häntä hurjistunein katsein, ja selvää oli, että tämä mies, jolla oli ainoastaan yksi ajatus, ei enää voinut itseään hillitä. — Menkää takaisin!
— Antakaa se minulle! — huohotti pappi, — taikka minä kaadan veneen! — Ja tarttuen kreivittären hartiaan hän kumartui hänen ylitseen yrittäen päästä käsiksi myttyyn, jota pidettiin selän takana. Vene heilui, ja yhtä paljon raivon kuin pelonkin vallassa kreivitär alkoi huutaa.
Tähän huutoon vastasi toinen, jossa oli vain raivoa ja joka pääsi Carlatilta. La Tribe, jonka koko huomio oli kiintynyt myttyyn, ei välittänyt eikä tahtonut välittää taloudenhoitajasta. Mutta seuraavana hetkenä viilsi ilmaa toinen ikäänkuin raivostuneen petoeläimen karjahdus, kauempaa, alapuolelta, ja tuntiessaan kreivi Hannibalin äänen hugenotti jätti kreivittären heti rauhaan nousten pystyyn. Tuokion verran vene heilui vaarallisesti hänen allaan, törmäten sitten hiljaa sitä rantaa vasten, jolla Carlat seisoi kauhistuneena tuijottaen.
La Triben toiveet olivat hukassa, hän huomasi, että Carlat saavuttaisi hänet, ennenkuin hän ehtisi tehdä uuden yrityksen ja siinä onnistua. Mutta kun joen ranta oli kovaa ja hän saattoi ylettää siihen kädellään, voisi hän heti pakenemalla ehkä pelastua.
Hän seisoi hetken epäröiden; sitten silmissään katse, joka koski kreivittären sydämeen, hän hypähti rannalle, pujahti leppien sekaan ja katosi näkyvistä.
— Ajakaa häntä takaa! — jyrisi kreivi Hannibal. — Ajakaa takaa, mies! — Ja Carlat kompuroi jyrkkää rinnettä alas ja tunkeutuen terävien orjantappurapensaiden läpi koetti parastaan. Mutta turhaan. Ennenkuin hän ehti alas rantaan, olivat karkurin askeleet miltei lakanneet kuulumasta. Parin sekunnin kuluttua oli aivan hiljaista.