XXII.
TULELLA LEIKKIMISTÄ.
La Tribe oli hypätessään rantaan jalallaan sysännyt veneen joelle. Se ajelehti hiljalleen alaspäin, ja näytti siltä, että ellei mitään sattuisi sen tielle, se ajautuisi sille rannalle, jolla kreivi Hannibal seisoi, parin sadan askeleen päässä hänestä alaspäin. Hän näki sen ja käveli rantaa pitkin pysytellen veneen kohdalla, kreivittären istuessa liikahtamatta perään kyyristyneenä, sormet puristettuina kohtalokkaan mytyn ympärille. Veneen hidas liukuminen sen miltei huomaamatta lähestyessä matalaa rantaa, peilikirkkaan vedenkalvon liikkumattomuus, vain heikon väreilyn jäädessä veneen jälkeen, hiljaisuus, sillä mielenliikutuksen valtaamana kreivi Hannibalkin oli ääneti, kaikki tämä oli räikeänä vastakohtana kreivittären rinnassa riehuvalle myrskylle.
Pudottaisiko hän… vielä nyt, vaikka miehensä nähden tuon mytyn veteen? Siihen tarvittiin vain liikahdus. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, hellittää sormensa, ja se olisi suoritettu. Mitään muuta ei tarvittaisi. Mutta hyvä tilaisuus oli nopeasti livahtamassa hänen käsistään. Yhä hitaammin, yhä äänettömämmin solui vene rantaa kohti, jolla kreivi seisoi, ja vieläkin hän epäröi. Hiljaisuus, odottava olento ja häntä nyt ainoastaan parin jalan päästä tarkkaavat silmät painostivat häntä ja tuntuivat lamauttavan hänen tahtonsa. Vielä oli noin parin jalan pituinen välimatka jäljellä. Vielä hetkinen, ja kaikki olisi liian myöhäistä. Veneen kokka kahisi hiljaa kaislikon läpi; se suuteli rantaa. Ja yhä hänen kätensä piteli kirjeitä.
— Oletteko vahingoittunut? — kysyi kreivi lyhyesti.
— En.
— Tuo lurjus olisi voinut hukuttaa teidät. Oliko hän hullu?
Kreivitär oli vaiti. Hänen miehensä kurotti kätensä, ja hän laski mytyn siihen.
— Olen teille suuressa velassa, — sanoi kreivi Hannibal äänessään iloinen, miltei voitonriemuinen sävy. — Suuremmassa kuin voitte arvata, rouva. Jumala loi teidät soturin vaimoksi ja soturien äidiksi. Mitä nyt? Pelkäänpä, ettette jaksa hyvin?
— Tahtoisin levätä hetkisen, — änkytti kreivitär horjuen.
Kreivi Hannibal saattoi häntä tukien rannan viereisen niityn poikki ja auttoi häntä istumaan erästä puunrunkoa vasten. Sitten miesten palatessa, sillä hekin olivat kuulleet hälytyksen, hän tahtoi lähettää kaksi heistä veneellä noutamaan rouva St. Lota tänne, mutta kreivitär ei sallinut.
Tahdotteko siis kamarineitinne? — kysyi kreivi Hannibal.
— En, monsieur, kaipaan vain hetken yksinäisyyttä. Ainoastaan yksinäisyyttä, — toisti hän kääntäen kasvonsa poispäin, ja uskoen näin olevan parasta kreivi Hannibal käski miestensä poistua ja astuen itse veneeseen souti joen poikki, otti rouva St. Lon ja Carlatin veneeseen ja toi heidät lauttauspaikalle.
Täällä oli mitä hurjimpia huhuja liikkeellä. Joku löi vetoa, että hugenotti oli tullut hulluksi, toinen, että hän oli käyttänyt tilaisuutta kostaakseen veljiensä puolesta, kolmas, että hän oli aikonut ryöstää kreivittären vaatiakseen hänestä lunnaita. Ainoastaan Tavannes itse oli rannalta nähnyt kirjemytyn ja käden, joka ei sitä luovuttanut, eikä hän sanonut mitään. Vieläpä hän, kun muutamat miehistä tahtoivat mennä joen poikki etsimään karkuria, kielsi heitä siitä, tuskin itsekään tietäen miksi, paitsi että näin ehkä oli kreivittärelle mieluisinta. Ja kun naiset tahtoivat kiiruhtaa hänen luokseen kuullakseen jutun hänen omilta huuliltaan, kielsi hän heitä myöskin.
— Hän haluaa olla yksin, — sanoi hän lyhyesti.
— Yksinäänkö? — huudahti rouva St. Lo kuumeisen uteliaana. — Te saatte vielä tavata hänet kuolleena tai pahemmassa tilassa. Kuinka kukaan voi jättää naista yksin sellaisen säikähdyksen jälkeen?
— Hän halusi sitä.
Rouva nauroi kyynillisesti, ja tämä nauru nosti heikon punan kreivi
Hannibalin kasvoille.
— Vai hän itse haluaa! — ilkkui rouva St. Lo. — Siinä tapauksessa ymmärrän kyllä. Olkaa varuillanne, muuten sattuu jonakin päivänä, että jätettyänne hänet yksin tapaatte heidät yhdessä!
— Olkaa vaiti!
— Mielelläni, — vastasi rouva. — Mutta kun niin tapahtuu, älkää sanoko, ettei teitä ole varoitettu. Te luulette, ettei hän ole saanut mitään tietoja entisestä sulhasestaan…
— Kuinka se olisi mahdollista? — kysyi kreivi Hannibal vastoin tahtoaan.
Rouva St. Lon ylenkatse paisui määrättömäksi. — Kuinkako? — toisti hän. — Te laahaatte naista mukananne Ranskan halki, annatte hänen istua yksin, nukkua yksin ja melkein hukkua yksin ja kysytte, kuinka hän voi saada tietoja lemmitystään. Te jätätte vanhat palvelijat hänen ympärilleen ja kysytte, kuinka hän voi olla yhteydessä jonkun muun kanssa?
— Te ette tiedä mitään! — murahti kreivi.
— Tiedän jotakin, — väitti rouva. — Näin hänen tänä aamuna istuessaan hymyilevän ja itkevän samalla kertaa. Ajattelikohan hän teitä? Vai rakastettuaan? Hän katseli kyyneltensä läpi kukkuloille, sininen usva leijaili niiden yläpuolella, ja lyönpä vetoa, että hän näki jonkun silmien tuikkivan ja jonkun käden viittovan sieltä sinestä.
— Menkää hiiteen! — huusi kreivi väkisinkin, kiusaantuneena. —
Pahanteko on teillä aina mielessä.
— Ei ole! — vastasi toinen nopeasti. — Sillä enhän minä ole teitä toisillenne naittanut. Mutta jatkakaa vain, niin saatte nähdä, millaiset tervetuliaiset saatte!
— Niin teenkin, — jyrähti kreivi Hannibal ja lähti kulkemaan rantaa pitkin vaimonsa luo.
Valo oli sammunut hänen silmistään. Ja sittenkin ne olisivat olleet vieläkin synkemmät ja hänen ilmeensä ankarampi, jos hän olisi tiennyt millä mielellä oli nainen, jonka luokse hän kiirehti. Kreivitär oli pyytänyt saada jäädä yksikseen, mutta sitten hän oli huomannut, että kaivattu yksinäisyys oli julma lahja. Hän oli pelastanut kirjeet, täyttänyt luottamustoimensa, muttei ainoastaan kokeakseen sinä hetkenä, kun työ oli suoritettu, katumuksen polttavaa katkeruutta. Ennen tätä, kun hänellä vielä oli ollut valta valita, oli miehensä pettäminen näyttänyt hänestä suurelta rikokselta; nyt hän huomasi, että oikeata petosta olikin kohdella miestään sillä tapaa kuin hän oli tehnyt, ja että kreivin itsensäkin vuoksi ja pelastaakseen hänet kamalasta synnistä olisi tullut hävittää kirjeet.
Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa rangaistuksen uhkaa!
Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen. Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien valituksia.
Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita, ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.
— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte minua.
— Siltä näyttää, — vastasi kreivi seisten ja tarkastellen häntä.
— En ole vielä oikein… toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen tunteensa.
Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta, niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.
Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen miehyytensä vei hänet harhaan.
— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä, luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä…
— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.
— Siis te pelkäätte minua? Siinä olen oikeassa.
— Pelkään sitä… mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.
Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? — huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää? Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, — on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.
— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa — miksi hän siis tuli sanoneeksi?
Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän. — Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen teille kirjeiden pelastamisesta, mutta… — hän vaikeni ja naurahti tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.
Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen silmiinsä julma katse.
— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi, että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?
— Minulla on lupauksenne, — vastasi kreivitär.
— Ettekä pelkää?
— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.
Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?
Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.
— Jumala tietää, etten sitä tarvitse, — vastasi kreivi naurahtaen halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi. Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.
Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa myöten. Mutta hän ei vavissut.
— En voi antaa rakkautta, — sanoi hän.
— Onko se hänen?
— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja hulluuttaan, — se on hänen.
— Enkä minä voi sitä saada… koskaan?
Kreivitär ravisti vavisten päätään.
— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.
Tämäkö saattoi kreivittären muuttamaan menettelytapaa vai suorastaan epätoivo, vaiko hänen korvissaan kaikuva pienten lasten ja avuttomien naisten huuto — jokin ajatus lennähti juuri sillä hetkellä hänen mieleensä, säihkyi hänen silmissään ja muutti hänen äänensä sävynkin. Hän kohotti päätään ja katsoi miestään rohkeasti silmiin.
— Mitä tarkoitatte rakkaudella?
— Teitä, — vastasi kreivi raa'asti.
— Siinä tapauksessa olkoon, — vastasi kreivitär. — Siihen on keino, jos sitä haluatte.
— Keino?
— Jos niin haluatte.
Puhuessaan kreivitär nousi hitaasti seisomaan, sillä hämmästyksissään kreivi oli hellittänyt hänen ranteensa, ja he seisoivat vastatusten kapealla nurmella joen ja poppelien välillä.
— Jos minä haluan? — Kreivi Hannibal näytti kasvavan, ja hänen silmänsä ahmivat nuorta naista.
— Niin, — vastasi tämä. — Jos annatte minulle kirjeet, joita pidätte vyössänne, sen mytyn, jonka tänään pelastin, niin että saan hävittää kirjeet… silloin olen omanne vapaasta tahdosta ja mielelläni.
Kreivi hengähti syvään, yhä ahmien häntä silmillään.
— Tarkoitatteko, mitä sanotte? — kysyi hän vihdoin.
— Tarkoitan. — Kreivitär katsoi häntä kasvoihin, ja hänen poskensa olivat valkoiset. — Antakaa minulle vain kirjeet!
— Ja niistä annatte minulle rakkautenne?
Kreivittären silmissä välähti, ja tahtomattaankin hän värisi; heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Vain Jumala voi antaa rakkauden, — sanoi hän hiljaa.
— Ja teidän on jo annettu?
— Niin on.
— Toiselle?
— Niin olen sanonut.
— Rakkautenne kuuluu hänelle, ja kuitenkin näiden kirjeiden lähden…
— Näiden ihmishenkien tähden! — huudahti kreivitär ylpeästi.
— Tahdotte antautua?
— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään. Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.
Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään, kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi kreivittären eteen.
— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan. Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte. Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua rikkomaan sanani kuninkaalle?
Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen tarjouksensa oli otettu vastaan.
— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. — Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte, on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, — jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te, jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! — kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. — Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja tekö… joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on… voisitte rakastaa! Rakastaa!
Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa kasvavat kalpeat lemmikit.