XXIII.
KAHDENVAIHEILLA.
La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan. Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina, hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.
Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä, häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta hänen takanaan… ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen jäljilleen.
Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.
Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita, ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa. Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla kulkenut.
Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän, jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen merkin avulla!
Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä, joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut; nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.
Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle…» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo. Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi, vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri puolille koettaen muistella.
Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki, että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.
Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa, olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.
— Herra de Tignonville! — pääsi vihdoin papilta huudahdus.
— La Tribe!
— Tekö se todella olette?
— Hm… niinpä luulisin, — vastasi nuori mies.
Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa. Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen viereen.
Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.
— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.
Ajatteko heitä takaa?
— Koetan.
— Yksinännekö?
— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —
Minua seuraa viisi miestä… samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.
Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinen
poikansa, toiset kolme…
— Mitä he?
— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin omituisen katseen.
Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.
— Kirjeistäkö?
— Niin?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? — kysyi hän.
— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai kysytte, miksi ajamme takaa… Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua, tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.
Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? — sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille. Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä… ryöstänyt kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan, jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. — Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa murahtelivat myöntymistään.
— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. — Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä mustasta laumasta… vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on, niin olkoon hän kirottu!
— Aamen! Aamen!
— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.
— Aamen! Aamen!
Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti, sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli hänen äänensä kyllin vakava.
— Nyt te olette kuullut, — sanoi hän. — Soimaatteko meitä?
— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella, ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman työn suoritettavaksenne.
— Emme tarvitse muuta, — mutisi Tignonville kärsimättömänä.
— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti. — Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä kuninkaalta Angersin viranomaisille.
— Mitä? Onko hänellä?
— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on toiminut Pariisissa.
Miehet purkivat kirouksia. — Mutta hän ei saa nähdä Angersia, — vastasivat he. — Siihen vereen, jonka hän on vuodattanut, hän saa matkalla tukehtua. Ja mitä hän on aikonut tehdä muille, se tapahtukoon hänelle itselleen!
La Tribe värisi kuunnellessaan ja katsellessaan heitä. Vastoin tahtoakin näiden miesten kostonhimo kauhistutti häntä. — Mutta miten? — sanoi hän. — Hänellä on parikymmentä miestä mukanaan, ja teitä on vain kuusi.
— Meitä on nyt seitsemän, — vastasi Tignonville hymyillen.
— Totta kyllä, mutta…
— Ja hän levähtää tänä yönä La Flèchessä? Eikö niin?
— Niin oli tänä aamuna hänen aikomuksensa.
— »Vanhan kuninkaan majatalossa» valtateiden risteyksessä?
— Niin sanottiin, — myönsi La Tribe vastahakoisesti ymmärtämättä itsekään miksi. — Mutta jos yö on kaunis, niin on yhtä luultavaa, että he nukkuvat taivasalla.
Yksi miehistä osoitti taivasta kohti. Synkkä pilvisikermä, joka näytti juuri kohonneen merestä, roikkui lännessä matalalla suurena ja uhkaavana.
— Katsokaa! Jumala antaa hänet meidän käsiimme! — huusi hän.
Tignonville nyökkäsi. — Jos hän on siellä yötä, — sanoi hän, — niin Jumala sen todella tekeekin. Ratsastakaa edellä, — sanoi hän eräälle seuralaisistaan laskeutuen ratsunsa selästä, — ja pitäkää varanne, ettei meitä yllätetä. Ja te, Perrot, kertokaa tälle herralle. Tämä Perrot, niin on Jumala sallinut, — lisäsi hän, ja hänen huulillaan väreili sama heikko hymy, jonka pappi jälleen huomasi, — on nainut La Flèchen suuresta majatalosta ja tuntee tämän paikan.
— Paremmin kuin kukaan, — murisi jörö, mietteitään hautova nuori mies, jonka katse hämmästytti julmalla hehkullaan.
La Tribe pudisti päätään. — Minäkin tunnen sen, — sanoi hän. — Se on luja linnoitus, piha on muurien ympäröimä ja kaikki akkunat pihalle päin. Portit suljetaan tunti auringonlaskun jälkeen, vaikka kuka olisi ulkopuolella. Jos luulette, herra de Tignonville, saavanne hänet käsiinne sieltä…
— Malttia, arvoisa herra, — keskeytti Perrot, — te ette vielä kuullut, mitä minulla on kerrottavaa. Tunnen sen toiseltakin kannalta. Muistatteko pienen puron, joka juoksee suuren pihan ja tallien läpi?
La Tribe nyökkäsi.
— Siinä on rautaristikko kummassakin päässä eikä koirakaan pääse lävitse. Muistattehan? Hyvä on, monsieur, minä olen pyydystänyt siellä rottia, ja sillä kohtaa, missä vesi juoksee vallin alitse, on onkalo, pituudeltaan noin sylen mittainen. Siellä voi väkevä mies siirtää tieltään yhden niistä kivistä, jotka ympäröivät aukon ristikkoa… ja silloin hän on sisällä.
— Niinkö, sisällä! Mutta missä siellä? — kysyi La Tribe rypistäen kulmakarvojaan.
— Viisaasti sanottu, missä? — toisti Perrot voitonriemuisella äänellä. — Siinäpä temppu juuri onkin. Tallissako, jossa on nukkuvia miehiä ja kuorsaajia joka olkikuvolla? Ei, vaan kahden tallin välillä syvennyksessä, ja siellä vesi virratessaan sisään valuu puhtaana kiviseen kanavaan, joka on yhdeltä kohtaa syvennetty, niin että siitä voi nostaa nuoralla ja sangolla vettä huoneisiin. Sillä kohtaa ovat talon parhaat huoneet, neljä perätysten, ja kaikki avautuvat käytävään, joka oli yleisen tavan mukaan avoin, kunnes leskikuningatar Isabel matkallaan Nantesiin kaksi vuotta sitten poikkesi sinne ja piti huoneita vetoisina. Silloin käytävän senpuolinen pää katettiin ja suljettiin hänen paluunsa varalta. Tavannes ja hänen rouvansa nukkuvat arvatenkin siellä, ja hän on mielestään hyvässä turvassa, sillä näihin neljään huoneeseen on vain yksi tie, se ovi, joka vie avoimesta käytävästä katettuun osaan. Mutta, — ja hän loi nopean katseen ylöspäin, ja La Tribe näki hänen silmissään kytevän tulen, — me emme mene siitä ovesta.
— Nostetaanko vettä lattialuukun kautta?
— Käytävässäkö? Aivan niin, se on kulmauksessa neljännen oven takana. Siellä hän lankee kuoppaan, jonka on muille kaivanut, ja hänen ilkeät aikeensa kohtaavat häntä itseään.
La Tribe oli vaiti.
— Mitä te ajattelette tästä suunnitelmasta? — kysyi Tignonville.
— Se on koko ovela, — vastasi pappi.
— Eikö teillä ole muuta huomautettavaa?
— Ei mitään, ennenkuin olen saanut syödä.
— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!
Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli, sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan. Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.
— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?
— Siinä ei ole mitään vikaa.
— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut voimaton?
— Sen kyllä uskon.
— Sanokaa siis, Herran nimessä, mitä oikeastaan tarkoitatte? — tiuskaisi Tignonville niin kiivaasti, ettei toisen käytös ensinkään näyttänyt riittävältä aiheelta sellaiseen purkaukseen. — Mitä te tahdotte? Mikä teitä vaivaa?
— Tahtoisin asettua teidän sijallenne, — vastasi La Tribe rauhallisesti.
— Minunko sijalleni?
— Niin.
— Mitä, onko meitä liian monta?
— Meitä on tarpeeksi monta ilman teitä, herra de Tignonville, — vastasi pappi. — Jumala ei lue tätä retkeä viaksi noille miehille, joilla on vääryyksiä kostettavana.
Tignonvillen silmät leimusivat vihasta. — Eikö siis minulla ole vääryyttä kostettavana? — huusi hän. — Eikö merkitse mitään, että olen menettänyt morsiameni, että minulta on ryöstetty vaimoni, että olen nähnyt rakastamani naisen laahattavan pois orjaksi ja leikkikaluksi? Eikö se kaikki ole mitään vääryyttä?
— Hän säästi henkenne, vaikkei olisikaan sitä pelastanut, — sanoi pappi juhlallisesti. —Ja hänen henkensä ja hänen palvelijoillensa hengen.
— Omaksi edukseen.
La Tribe levitti kätensä.
— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin vapautettava?
— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.
Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen kunniansa toverien silmissä.
Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut kummaltakaan kuulla enempää.
— Te olette matkustanut hänen kanssaan niin kauan, että olette mennyt hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra, varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan, mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan hyödyttänyt?
Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta, jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.
Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui, osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä, olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen: inter pontem et tontem, Domine! Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?
Mutta hugenotti ei selittänyt.