XXIV.
KUNINKAAN MAJATALOSSA.
Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet, jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta, kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta. Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli ohimosuonten jyskyttäessä.
Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo nukkui.
Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden solinaa räystäskouruissa ja torvissa.
Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä. Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle. Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä, että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä… mutta juuri hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se kuului hänen jalkainsa juurelta.
Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.
Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin. Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan, ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän varokeinon liian vaaralliseksi.
Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.
Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.
Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana, joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.
Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti, kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan hengityksen.
Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet häntä koko pitkän päivän.
Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin. Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin vetämisessä.
Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti, hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat, tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä hänen kätensä vavissut.
Se oli tehty… vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.
Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan, painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven jälkeensä.
Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi, jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan, oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä. Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi, että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä kirkaissut.
Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille, mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet, ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne? Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!
Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä, nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!
— Hyvä Jumala! — kuiskasi kreivitär. — Mitä te aiotte?
Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti ikäänkuin unessa.
Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi, miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen käteensä.
Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin, samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse. Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen kättään hän osoitti lattialuukkua.
— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä tarvitsette. Menkää!
— Ei, me emme mene! — ja Tignonville pyrki hänen ohitsensa.
— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle, hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana heidän väliinsä.
— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on? — ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka…
— Sitä en sano.
— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?
— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin…
— Onko hän jossakin näistä huoneista? — vastasi Tignonville. — Missä niistä?
— Hakekaa niistä! — vastasi kreivitär hiljaa, mutta purevalla ivalla. — Hakekaa. Herättäkää palvelijani, hälyttäkää koko talo! Ja kun hänen väkensä on kimpussanne, niin kiittäkää omaa päätöntä hulluuttanne, sillä heitä on viisi jokaista teitä kohti.
Tuez-les-Moinesin silmät kiiluivat. — Ettekö siis sano meille? — huusi hän.
— En!
— Silloin…
Mutta juuri kun vimmastunut mies oli syöstä nuoren naisen kimppuun, kietoi La Tribe käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet takaisin.
— Sehän olisi hulluutta, — huusi hän. — Oletteko järjiltänne, hupsu? Lopettakaa jo! — Hän läähätti rimpuillessaan vimmastuneen kanssa. — Jos rouva hälyttää, olemme hukassa, sillä hän voi olla yhdessä näistä neljästä huoneesta emmekä tiedä missä niistä. — Hän pyysi katseellaan tukea Tignonvilleltä, jonka edelle oli päässyt nuorta naista varjellessaan ja joka sen jälkeen oli vain kuunnellut jurona. — Me olemme saaneet mitä tarvitsemme. Tahdotteko kostaa rouvalle, joka on sen hankkinut meille omalla uhallaan…
Herrallehan minä tahtoisin kostaa, — mutisi Tignonville ilkeästi.
— Tekemällä väkivaltaa kreivittärelle, niinkö? — tiuskasi pappi. Hän ja Tuez yhä kamppailivat. — Sanon teille, että panemme vaaralle alttiiksi sen, mitä olemme saavuttaneet, jollemme nyt poistu! Minä ainakin…
— — olen pelkuri, — lisäsi siihen Tignonville. — Madame — tämä sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa — voitteko vannoa, ettei hän ole täällä?
— Vannon, että jollette nyt poistu, niin hälytän! — kuiskasi kreivitär niin hiljaa kuin osasi. — Menkää, jollette jo ole viipyneet liian kauan! Taikka katsokaa! — ja hän osoitti lattialuukkua, josta kuudennen miehet kasvot ja käsivarret juuri kohosivat — kasvot niin hätääntyneinä, että kreivittären naisellinen äly heti keksi jonkin olevan hullusti. — Katsokaa, mitä viivytyksenne jo on saanut aikaan.
— Vesi nousee, — mutisi mies vakavana. — Palatkaa, Jumalan nimessä, samantekevä oletteko saaneet mitään toimeen, taikka muuten emme pääse enää ulos, nyt on tuskin jalan verta vedenpinnasta onkalon kattoon ja vesi yhä nousee.
— Kirottu vesi! — vastasi Tuez-les-Moines raivoissaan. Ja kirottu olkoon tämä nainenkin. Tapetaan molemmat! Mitä sillä on väliä, mitä sitten tapahtuu? — ja hän yritti kiskaista itseään irti La Triben kourista.
Mutta pappi piteli häntä epätoivon voimin. — Oletteko hullu? — sanoi hän. — Mitä me voimme kolmeakymmentä vastaan? Mennään täältä ennenkuin on liian myöhäistä. Heti paikalla!
— Niin, mennään vain, —huusi Perrot myöntyen vastahakoisesti. Hän oli tähän asti pysynyt puolueettomana. — Onni ei ole meille myötäinen. Tänä yönä ei kannata, veikkonen. — Hän kääntyi jörön alistuvaisena ja heilauttaen itsensä jalat edellä luukusta alas seurasi uutisten tuojaa. Eräs toinenkin miehistä teki päätöksensä ja lähti. Näin ainoastaan Tignonville, joka piteli lyhtyä, ja La Tribe, joka ei uskaltanut päästää otettaan Tuez-les-Moinesista, jäivät yltiöpään kanssa käytävään.
Kreivittären ja hänen entisen rakastettunsa katseet yhtyivät, ja lienevätkö vanhat muistot heränneet eloon vai johtuiko se ehkä siitä, että vaara nyt oli miltei sivuutettu — hän alkoi tuntea herpaantumista ja horjua. Mutta Tignonville ei huomannut sitä. Hän oli kaamean raivon vallassa sekä kreivitärtä että itseään vastaan.
— Ottakaa lyhty, — kuiskasi kreivitär epäselvästi. — Ja… hänen täytyy seurata!
— Entä te itse?
Mutta nyt olivat nuoren naisen voimat lopussa. — Voi, menkää, — valitti hän. — Menkää, ettekö milloinkaan lähde? Jos rakastatte minua, jos milloinkaan olette rakastanut minua, niin kuulkaa rukoukseni ja lähtekää täältä.
Nuori mies ei ollut osoittanut rakastajan tunteita, mutta tällaista pyyntöä hän ei voinut vastustaa, vaan kääntyi ääneti lähtemään. Tarttuen Tuez-les-Moinesin toiseen käsivarteen hän raastoi hänet väkisin luukulle.
— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain, mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin metallin kilahdus.
La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä. Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään — turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan. Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.
Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.