XXV.
VERTAVUOTAVAN SYDÄMEN VELJESKUNTA.
— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?
— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.
— Hän nukkui erinomaisesti. Siitä olen varma.
Kreivi kohautti olkapäitään.
— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui viereisessä huoneessa: Murha! Ja… taivaan nimessä! — jatkoi rouva St. Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään, — mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma, että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.
Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille. Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St. Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten olivat pappeja tai maallikoita.
Äkkiä rouva St. Lo alkoi taputtaa käsiään ja ilmoitti suuresti hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher, St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta. On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät? Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?
— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti. Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen nostamalla kättään.
— Kuka on teidän johtajanne? — kysyi hän ylpeästi.
— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se olen.
— Ja luvallanne sanoen, — pilkkasi Tavannes, — te olette…
— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa veljensä, joka…
— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?
— Hänen armonsa, piispa, on poissa, ja hänen poissaollessaan…
— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te, — ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.
— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista saarnoistaan.
— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! — tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä, jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä, hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen, ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän — teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön, eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa kiristyksestä!
Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään, kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren uskonkiihkoista seurakuntaa.
— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus. Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul. Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken. Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka teidät lävistää, on jo sivallettu.
— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin… Vai niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne! Ehkäpä se on parasta.
Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen, eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea kohti.
Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta pitemmälle.
— Kuinka niin?
— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia, serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio vasaran ja alasimen välissä.
— Vai niin.
— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta, mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin Tignonvillelle!
— Vaimoniko?
— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet? Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns? Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte hänen rakastettunsa!
— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta välittämättä.
Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä, — huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä vuoteessanne…
— Hänhän on minun vallassani.
— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä tietä pitkin.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.
Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen usko, että kuollut käsi voi rangaista.
Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä, hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä oli hänelle sangen harvinaista… hän nauroi ääneen.
Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta, oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.
Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi, ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä. Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään, jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen, jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta saakka noudattamaltaan polulta.
Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen puolestaan.
Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa, jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi menettänyt uskonsa jaloon naiseen.
Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet, joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle, niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!
Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika, nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia, jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan, silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.
Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti, kuin se nyt huikaisi häntä.