XXVI.
PAHAA TUULTA.
Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään? Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.
Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.
Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat, ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat? Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista herättää.
Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.
Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan toisen kauhusta ja hämmennyksestä.
Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä. Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä, kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä, ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.
Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden? Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!
Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja halveksia?
Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.
— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin tutkivasti.
Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.
— Onko teillä toisiakin kirjeitä?
— Kenelle?
— Kuninkaalta Angersiin?
Kreivi Hannibal huomasi, että Clotilde aikoi tunnustaa, päästen siten pilaamaan hänen erinomaisen suunnitelmansa, ja järjetön suuttumus heräsi tässä miehessä, joka oli ollut valmis antamaan anteeksi todellisen vääryyden.
— Tehkää niin hyvin ja selittäkää! — sähähti hän hampaittensa välistä, ja hänen silmänsä kiiluivat uhkaavasti. — Mitä te tarkoitatte?
— Teillä on toisiakin kirjeitä, — huudahti kreivitär, — paitsi niitä, jotka varastin.
— Jotka varastitte minulta? — kertasi kreivi hitaasti. Hän oli niin vimmastunut tästä odottamattomasta käänteestä, ettei tiennyt kuinka päästä asiasta.
— Niin, minä juuri! — huudahti toinen. — Minä! Minä otin ne päänalaksenne alta.
Kreivi oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän päätään ravistaen naurahti. — Ei se kelpaa, rouva, — sanoi hän ivallisesti. — Te olette tosin viisas, mutta minua ette petä.
— Petä?
— Niin.
— Ettekö siis usko, että minä otin kirjeet? — huudahti kreivitär hyvin hämmästyneenä.
— En, — vastasi kreivi. — Ja minulla on siihen pätevä syy. — Hän oli nyt paaduttanut sydämensä, keksinyt juonen eikä aikonut säästää kreivitärtä.
— Millainen syy?
— Pätevin kaikista, — vastasi kreivi. — Sillä se henkilö, joka varasti kirjeet, saatiin kiinni juuri kun oli pääsemässä pakoon, ja nyt hän on minun huostassani.
— Se… joka varasti kirjeet? — änkytti kreivitär.
— Niin, madame.
— Tarkoitatteko herra de Tignonvilleä?
— Juuri häntä.
Kreivitär kalpeni niin, että huuletkin kävivät valkoisiksi, ja hänen oli vaikea pysyä satulassa. Suurella ponnistuksella hän pysähdytti hevosensa. Kreivi Hannibal pysähtyi myös. Palvelijat olivat ehtineet jonkun matkaa edelle.
— Ja nyt ovat kirjeet taas hallussanne? — kuiskasi kreivitär, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. — Ovatko kirjeet teidän hallussanne?
— Eivät, mutta varas on! — Kreivi Hannibalin äänessä piili synkkää uhkaa. — Senhän näytte tietäneen, — jatkoi hän ivallisesti, — äskeisistä sanoistanne päättäen.
— Minäkö? En, en! — ja kreivitär horjui satulassaan.
— Mitä… mitä te aiotte… tehdä? — kuiskasi hän oltuaan hetken aikaa vaiti masentuneena.
— Hänellekö?
— Niin.
— Viranomaiset saavat siitä päättää Angersissa.
— Mutta hän ei ottanut niitä. Minä vannon, ettei hän ottanut.
Kreivi Hannibal ravisti kylmästi päätään.
— Minä vannon, että minä ne kirjeet otin! — toisti kreivitär aivan onnettomana. — Rangaiskaa minua! — Hänen vartalonsa oli kumarassa hevosen kaulalla ja näytti anovan sääliä, mutta kreivi vain hymyili.
— Ettekö usko minua?
— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —
Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!
Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille, madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni, ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä loppu ja hänestä myös.
— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!
— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin täytyy hänen maksaa niiden hinta.
Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin, olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta, sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan, niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.
Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen maailmansa.»
Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään, eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.
— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti. — Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan? Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa? Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?
Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän silmiinsä.
— Kahden tunnin päästä olemme Angersissa, — sanoi kreivi. — Olipa todella vahinko, madame, että kun yhdessä varastitte kirjeeni, ette menneet askelta pitemmälle. Teidät yllätettiin, muuten kai en enää olisi hengissä.
Silloin kreivitär nosti päätään ja katsoi miestään niin hämmästyneenä ja niin nuhteleva ilme kosteissa silmissään, että kreivi tahtomattaankin hiljensi ääntään lausuessaan viimeistä sanaansa.
— Tarkoitatteko… että aioin murhata teidät? — kysyi kreivitär. — Mieluummin olisin leikannut käteni poikki. Mitä tein, —ja nyt hänen äänensä oli aivan varma, vaikka matala, — sen tein pelastaakseni uskolaisiani. Ja jos se täytyisi tehdä uudestaan, niin sen myöskin tekisin.
— Ja sen te uskallatte kertoa minulle suoraan vasten kasvoja? — huudahti kreivi salaten tunteitaan, jotka olivat tukahuttaa hänet.—Tekisittekö sen uudestaan, todellako? Mon Dieu, teidän sietäisi saada pieni opetus.
Hän kohotti ratsupiiskansa sivaltaakseen hevosia, jotta ne jälleen lähtisivät liikkeelle. Kreivitär luuli uhattavan itseään ja tällä kertaa vihdoinkin väisti, mutta piiska läimäytti hevosta lavan kohdalle saaden sen hypähtämään eteenpäin. Kreivi Hannibal puri hammasta kalpeana.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi hän tylysti. — Olemme jääneet jälkeen! — Ja ratsastaen kreivittären takana sivaltaen silloin tällöin hänen hevostaan hän pakotti sen juoksemaan ravia, kunnes he saavuttivat palvelijansa.