XXVII.
MUSTA KAUPUNKI.
Oli jo myöhäinen ilta, kun he väsyneinä saapuivat rasittuneilla hevosillaan Angersin etukaupunkiin ja näkivät edessään matkansa pään. Iltarusko oli jo häipynyt taivaalta, mutta ilma oli vielä lämmin päivän helteestä, ja tätä opaalinväristä taustaa vasten Angersin linnan jättiläishahmo, joka kirkkaalla päiväpaisteellakin kohoaa synkkänä ja uhkaavana Mayenne-virran rannalta, erottautui mustana ja teräväpiirteisenä. Sen alapuolella joen kummallakin rannalla ylenivät kaupungin tornit ja huiput harjakattoisten talojen epämääräisestä ryhmästä, jossa siellä täällä näkyi lahonnut, kyyhkysten tyyssijaksi joutunut kaariportti Ludvig Pyhän ajoilta taikka tuulimyllyn kapeat siivet.
Kaupunki näytti tummalta vaaleaa taivasta vasten, säilyttäen tiukasti salaisuutensa. Tuhannet ihmiset olivat tulleet ulkosalle nauttiakseen illan viileydestä pihoilla ja lehtikujilla. Ainoastaan hiljainen kohina ilmaisi, että kaupungin suonissa sykki elämä.
Sittenkin kreivitär nähdessään sen katot tunsi jonkinlaista onnea ensi kertaa tänä päivänä. Vaikka hän saisikin kärsiä, oli hän kuitenkin pelastanut. Nuo talot olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Tuossa hiljaisessa kohinassa olivat niidenkin naisten ja lasten äänet, jotka hän oli pelastanut. Ajatellessaan tätä ja katsellessaan kaupunkia läikähti hänen rinnassaan lämmin rakkauden ja hellyyden aalto, huuhtoen pois kaiken katkeruuden. Hänet valtasi syvä nöyryys ja ääretön kiitollisuus, ja hänen päänsä painui alemmas hevosen kaulalle, mutta tällä kertaa ei häpeästä, vaan hartaudesta.
Jos hän olisi tiennyt, mitä tapahtui noiden kattojen alla, jotka yö liitti yhteisen hämärän peittoon, jos hän olisi voinut lukea ne ajatukset, joista tällä hetkellä monet rohkeatkin porvarit kalpenivat ison torin läheisissä taloissa, olisi hän ollut vieläkin kiitollisempi. Sillä tällä hetkellä oli perähuoneissa polvistuneita naisia rukoilemassa kuumeinen hehku silmissään, ja miehet koettivat ulkona näyttää rohkeilta, vaikka sydän oli pakahtua pelosta, toisten miesten katsellessa heitä karsaasti, kuvitellen näkevänsä heidän ruumiinsa jo käärinliinoissa.
Sillä Angersiin oli saapunut kaamea uutinen, eikä kukaan tiennyt millä tapaa. Siitä oli saatu vihiä noin kolme päivää sitten. Miehet olivat lukeneet toisten miesten katseista. Jonkun äkäpussin kieli tai solvaistun naisen pilkkanauru oli sitä levittänyt, ilman linnut olivat samaa liverrelleet. Siitä oli kuiskailtu sydänyön äänettömyydessä toisesta ullakkoikkunasta toiseen vanhan kaupungin kapeiden kujien poikki; siitä oli puhuttu luostarin rautaristikkoisten akkunain takana ja rannalla lautatarhoissa. Huhu kertoi kymmenentuhannen, viidenkymmenentuhannen, sadantuhannen saaneen Pariisissa surmansa ja Orleansissa kaikkien. Tuon miehen sisar oli muka tapettu Toursissa, ja tuon poika Saumurissa. Koko Ranskan halki oli lentänyt se sana, että hugenottien on kuoltava, ja tässä levottomassa kaupungissa oli saman katon alla pelkoa ja vihaa, raivoa ja himoa. Seinän toisella puolella väijyi julmasilmäinen murhamies, toisella puolella lepäsi uhri tuijottaen ovenripaa ja vavisten jokaista lähenevää askelta. Väkevät miehet maistoivat kuoleman katkeruutta, ja naiset puristivat pienokaisiaan rintaansa vasten ja hymyilivät niille tuskaisesti.
Puuttui vain merkki verilöylyyn. Muutamat odottivat sitä Saumurista, jossa paavinuskoinen Anjoun herttua ja varamaaherra Montsoreau asui. Toiset odottivat sitä suoraan kuninkaalta Pariisista. Se saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, päivällä tai yöllä, ja viranomaisilla kuului olevan yhtä mittaa istuntoja sitä odotettaessa. Ei siis kumma, että ullakkojen päätyakkunoista ja korkealle sovitetuista kattoluukuista monet kauhun riuduttamat kasvot tähyilivät pohjoista ja itää kohti; pelko teroitti heidän kuntoaan ja he olivat kuulevinaan kesken kaupungin hälinän rautaisten kavioiden kopsetta tuomiota tuotaessa.
Epäilemättä väestön enemmistö halusi rauhaa, niinkuin Ranskan enemmistö aina on halunnut. Mutta tuomiokirkon tienoilla ja niillä kujilla, joiden varrella lukkarit asuivat, luostarin vierashuoneissa ja oppilaitosten pihoilla, kaikkien niiden kesken, joiden elinkeinoa tämä uusi usko uhkasi, vallitsi kiihtymys ja mieltenkuohu ikäänkuin häirityssä mehiläispesässä. Yhtäällä oltiin tyytymättömiä viranomaisiin, — miksi he odottivat? Toisaalla tehtiin salaisia sopimuksia ja suunnitelmia; kaikkialla hiottiin aseita ja valettiin kuulia. Vanhalla kaunalla, uudella kilpailulla, tiedemiehen katkeruudella, papin suvaitsemattomuudella, kaikella oli nyt hyvä tilaisuus vihdoin purkautua. Kenenkään ei tarvinnut lähteä tästä juhlasta nälkäisenä!
Juuri tähän luokkaan kuului se mies, joka vakoilemaan lähetettynä ensin keksi kreivi Hannibalin joukon lähestyvän. Hän kiirehti tuomaan kaupunkiin tätä uutista, ja matkamiesten saapuessa kaupungin portille ja valojen juuri alkaessa tuikkia akkunoista ja markkinakojuista vilisi hämärille kaduille ihmisiä, jotka juoksivat heitä vastaan toitottaen tätä sanomaa. Tuskin olivat väsyneet ja matkasta tomuttuneet vieraat ehtineet porttiholviin, kun huomasivat olevansa keskellä suurta ihmisjoukkoa, joka liikkui heidän mukanaan ja tunkeili ympärillä, milloin paljastaen päänsä, milloin syytäen kysymyksiä tai huutaen: »Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!» Tungoksen yläpuolella syttyi valoa akkunoihin, ja kaiken tämän yllä vanhojen hirsitalojen sirot, kallistuvat päädyt katselivat tätä kiirettä ja hälinää.
He kulkivat pitkin kapeaa katua, missä kreivi Hannibalin ohjasten kohdalla juoksevan ja tavantakaa hänen kasvojaan tutkivan roskaväen oli vaikea väistää hevosten jalkoja. Sitten he joutuivat suuren kirkon eteen, jonka avoimista ovista heitä vastaan tuli suitsutuksen ja palavan vahan tuoksu. Osa seurakuntaa oli kuullut hälinän ja pyrkinyt ulos seisten yhteen ahdettuna portailla pääoven kaksinkertaisen holvin alla.
Kun kreivitär ratsasti kirkon ohi, tanakka, asestettu mies kummallakin puolellaan, sattui hänen katseensa erääseen rappusilla seisovaan mieheen, joka oli pitkä, laiha, tomuiseen mustaan pukuun puettu, ja vaikka hän ei tuntenut miestä, näkyi tämä yhtä hartaasti tarkastelevan kreivitärtä, sillä kun heidän katseensa yhtyivät, tarttui mies naapurinsa olkapäähän ja viittasi kreivittäreen. Joko tämän liikkeen tarmo taikka miehen ohuet huulet ja pahansuovat silmät hyydyttivät veren kreivittären suonissa ja saattoivat hänet oudosti värisemään.
Tähän asti hän ei ollut pelännyt mitään, paitsi miestään. Mutta tällöin kävi hänelle ilmeiseksi tuollaisen tungoksen voima ja pakottavaisuus, ja hän näki ympärillään ne rajut intohimot, jotka yksikin sana päästäisi valloilleen. Ja katsahtaessaan sivuillaan ratsastaviin tuimiin miehiin hän oli näkevillään heidän kasvoissaan levottomuutta.
Hän katsahti myös taakseen. Siellä kreivi Hannibalin miehet tulivat jalka jalassa kiinni, ympäröiden naispalvelijoita joka puolelta ja siten suojellen heitä väkijoukon liialliselta puristukselta. Heidänkin kasvoillaan kreivitär luuli näkevänsä levottomuutta. Ei siis ollut kumma, että hänen Pariisissa kokemansa kohtaukset palasivat hänen mieleensä ja värisyttivät hänen jo ennestään liiaksi rasittuneita hermojaan.
Hän alkoi vavista. — Uhkaako… vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?
Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon. Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne ja…
— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.
— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?
— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette… kolmijalkaisen hevosen selkään!
— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.
— Aivan varmaan.
— Mutta sittenhän…
— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä suinkaan liian varhain.
Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään, ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui, kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä. Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin, liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä. Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.
Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut, elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta, joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa istui mies.
Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia, ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti päänsä.
— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin, että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.
— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!» Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!» — Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin pimeimmässä nurkassa.
Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän huusi jyrisevällä äänellä:
— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte, ellette heti mene kotiinne!
Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät. Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä. Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin. Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi. He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli huomispäivän varalta uhkaava merkitys.
Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä, viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa, ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana, ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista, tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa. Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!
Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut, ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä miestä pelkäsikin.
Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut, uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä, jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.
Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.
— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.
— Te vain likaisitte sormenne, madame! — sanoi kreivi kylmästi.
— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.
Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet pilaamaan kaikki.
— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.
Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.
Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.
— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?
— Niin juuri, herra kreivi.
— Mistä johtuu, että sellainen väkijoukko saa kokoontua kaduille? Ja että vaikka tulen ilmoittamatta, minua on puoli kaupunkia vastassa?
Pormestari tuijotti hämmästyneenä. — Epäilemättä, herra kreivi, — sanoi hän, — ovat jotkut tulleet koolle kunnioituksesta hänen majesteettinsa kirjeitä kohtaan, joita tuotte.
— Kuka on sanonut, että minulla on kirjeitä?
— Kukako…?
— Kuka kertoi, että minä tuon kirjeitä? — toisti kreivi Hannibal terävällä äänellä, käänsi tuoliaan puolittain ympäri ja katsoi hätääntynyttä pormestaria. — Kuka sitä kertoi?
— Teidän ylhäisyytenne, — sopersi pormestari, — sitähän kerrottiin kaikkialla eilen…
— Eilenkö?
— Viimeksi viime yönä… että oli tulossa kuninkaalta kirjeitä.
— Minunko kauttani?
— Niin, kirjeet kuuluivat tulevan teidän ylhäisyytenne mukana, jonka nimi on niin tunnettu täällä, — sanoi pormestari toivoen voivansa kirkastaa suuren miehen otsan.
Kreivi Hannibal nauroi kolkosti. — Te opitte kyllä pian tuntemaan minut täällä paremmin, — sanoi hän. — Katsokaas, arvoisa herra, täällä on joitakin vehkeitä. Mitä merkitsee, että he huutavat Montsoreauta, kuten kuulin?
— Teidän ylhäisyytenne tietää, että Montsoreau on hänen majesteettinsa varakuvernööri Saumurissa.
— Tiedän, hyvä mies, mutta onko hän täällä?
— Hän oli vielä eilen Saumurissa, mutta kolme päivää sitten kerrottiin, että hän saapuu tänne hävittämään hugenotit perinpohjin. Sitten huhuttiin teidän ylhäisyytenne tulosta ja hänen majesteettinsa kirjeistä, ja silloin otaksuttiin, ettei Montsoreau tulekaan tänne, koska hänen valtansa näin syrjäytettiin.
— Vai niin. Ja nyt roskaväkenne on sitä mieltä, että he mieluummin tahtoisivat tänne herra Montsoreaun. Onko asian laita niin, mitä?
Pormestari kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. — Sikoja! — sanoi hän ja syljettyään lattialle katsoi kreivitärtä anteeksipyytävästi. — He ovat todellakin sikoja!
— Millaisia suhteita hänellä on täällä? — kysyi Tavannes.
— Hänen veljensä on hänen ylhäisyytensä piispan viransijainen, joka saapui eilen.
— Ja hänen mukanaan kaiketi kokonainen lauma keropäitä, jotka ovat saarnanneet ja kiihoittaneet väestöä! — huudahti kreivi Hannibal vihanpuna kasvoillaan. — Puhukaa, mies, arvaanko oikein? Mutta voinpa vannoa, että asian laita niin on.
— He ovat kyllä saarnanneet, — myönsi pormestari vastahakoisesti.
— Montsoreau saa siis laskea veljensä yhdeksi heistä. Hän on houkkio, mutta hänen takanaan on lurjus, jolla ei ole mitään syytä rakastaa meitä! Entä linna? Se on kaiketi Montsoreaun jonkun kätyrin hallussa, eikö niin?
— Niin on, herra kreivi.
— Ja kuinka paljon siellä on asevoimaa?
Virkamies kohautti hartioitaan ja katsoi epäilevästi Badelonia, joka vartioi ovea. Tavannes seurasi hänen katsettaan maltittomasti. — Ei teidän tarvitse epäillä häntä! — huusi hän. — Hän on ryöstänyt Pyhän Pietarin pesän ja kärventänyt paavin partaa pyhitetyllä kynttilällä! Kardinaalit ovat palvelleet häntä polvistuen, ja hän on turkkilainen, juutalainen, munkki tai hugenotti, miten kulloinkin hyväksi näen. Ja rouva, — sillä katseltuaan hetken sotilaan rautaisia kasvoja pormestarin hämmästynyt katse oli siirtynyt kreivittäreen, — on hugenotti, niin että häntä teidän ei tarvitse pelätä. Avatkaa siis nyt vain suunne, mies, — jatkoi kreivi kärsimättömänä, — älkääkä enää ajatelko omaa nahkaanne!
— Jospa tietäisin, teidän ylhäisyytenne, mitä te… voi, minun oma sisarenpoikanikin, — hän vaikeni, ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, — on hugenotti! Niin, teidän ylhäisyytenne, hugenotti! Ja sen he tietävät! — Hänen kasvoilleen kohosi raivon puna, joka osaltaan lisäsi niiden liikutettua ilmettä. — Niin, he tietävät sen! Ja tyrkkivät minua neuvostossa esiin ja sitten irvistelevät selkäni takana: Lescot, joka oli pormestarina kaksi vuotta sitten ja tahtoi naittaa tyttäreni pojalleen, ja Thuriot, joka painaa kirjoja yliopistolle. He tyrkkivät toisiaan ja pakottivat minut esiintymään, niin että puoli kaupunkia luulee juuri minun tahtovan tappaa hugenotit! — Hänen äänensä katkesi jälleen. — Ja oman sisareni poika on hugenotti! Ja tyttäreni on kotona kalmankalpea… hänen tähtensä.
Tavannes tarkasteli miestä viekkaan näköisenä. — Ehkä tyttärenne on samaa mieltä? — sanoi hän.
Pormestari säpsähti ja kalpeni. — Herra varjelkoon! — huudahti hän. — Suokaa anteeksi, että puhun näin rouvan läsnäollessa. Mutta joka niin sanoo, hän valehtelee.
— Mutta hänen valheensa ei ole kaukana totuudesta.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Vaiti, mies, Lescot on niin sanonut ja aikoo toimia sen mukaan. Samoin Thuriot, joka painaa yliopiston kirjoja. Tahtoisitteko päästä heidän kynsistään? No niin, kuunnelkaa siis, mitä sanon. Vaadin vain kahta asiaa. Montako miestä on tuolla Montsoreaun kätyrillä linnassa? Varmasti vain muutamia, sillä hän on saituri, ja jos hän kuluttaa rahaa, kuluttaa hän herttuan palkkaa.
— Kaksitoista, mutta viisi riittää sitä puolustamaan.
— Vai niin, mutta kaksitoista ei uskalla sieltä poistua. Annetaan heidän niittää, mitä ovat kylväneet. Ja nyt puhumme toisesta asiasta. Pitäkää huolta, mies, että ennen aamunkoittoa pystytetään torille kolme hirsipuuta, kussakin kaksi köyttä ja tikapuut. Ja yksi niistä on pystytettävä juuri tämän oven eteen. Ymmärrättekö? Hyvä on, pitäkää siis tästä huoli. Loput, — lisäsi hän julmasti hymyillen, — voitte jättää minun huolekseni.
Pormestari nyökkäsi melkein hervottomana. — Epäilemättä, — sanoi hän, ja hänen katseensa harhaili rauhattomasti ympäri huonetta, — on täällä Angersissa roistojakin. Ja hirsipuut ovat omiaan roistoille. Mutta jos sallitte minun lausua mielipiteeni, teidän ylhäisyytenne, niin on epätietoista, tokko…
Mutta herra de Tavannesin maltti oli loppunut. — Täytättekö määräyksen!? — jyrisi hän. — Siitä on kysymys ja se onkin ainoa kysymys.
Pormestari hätkähti niin, että miltei hypähti. — Tietysti, teidän ylhäisyytenne, tietysti! — mutisi hän nöyrästi. — Tietysti täytän. — Ja kumarrellen ahkerasti, mutta lisäämättä enää mitään hän poistui huoneesta takaperoa.
Kreivi Hannibal nauroi julmalla tavallaan ja varmaankin luuli nähneensä pormestarin viimeisen kerran sinä yönä. Siksi hän kiukustuikin, kun tuskin minuutin kuluttua ja ennenkuin Bigot oli ehtinyt leikata paistia ovi avautui ja pormestari ilmestyi uudelleen. Hän pujahti sisään ja kiirehti selittämään pulmallista asemaansa, ennenkuin portailla saavutettu rohkeus ehtisi haihtua.
— Näin ovat asiat, herra kreivi, — valitti hän. — Jos pystytän hirsipuut ja joku hirtetään ja teillä on kuninkaan kirjeet, niin on vain yksi roisto poissa, eikä siis mitään kiusaa ole sattunut. Mutta jos teillä ei ole kirjeitä hänen majesteetiltaan, pannaan se minun tiliini, ja silloin olisi kumma, elleivät he keksisi keinoa hirttääkseen minut hyvitykseksi.
Kreivi Hannibal hymyili kolkosti. — Entä sisarenpoikanne? — kysyi hän ivallisesti. — Ja entä tyttärenne, joka on kalpea hänen tähtensä ja voi joutua samalle polttoroviolle kuin hänkin? Ja entä — —
— Armoa! Armoa! — huusi onneton pormestari väännellen käsiään. — Lescot ja Thuriot — —
— Ehkä voimme hirttää Lescotin ja Thuriotin — — —
— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En mitään, en mitään!
— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina usko salaisimpia aikeitaan paperille.
Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne. Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.
Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär seisaalle ja kutsui häntä takaisin.
— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni. Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne on samoin turvassa minun luonani.
Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa. Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen, heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.
Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyi
Tavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.
— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti. — Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven eteen?
Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. — Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon! — Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi, samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte häntä… ja minua!
Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois! — sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette kärsivällisyyttäni liian paljon.
Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.
Hän ei aavistanut, mitä yksi päivä voi tuoda mukanaan.