XXVIII.
PIENESSÄ KAPITULISSA.
Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste. Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.
Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa, ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu, kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.
Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään. Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin hyödyttömälle verenvuodatukselle.
Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi. Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä; siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä täynnä.
Sittenkin käytettiin pitkää tammista pöytää, joka täytti huoneen keskustan, niin ahkerasti, että se kiilsi, samoin kuin suuret metalliset kirjoitusneuvot. Ja vaikka pöydän ympärillä istuvat seitsemän miestä ensi silmäyksellä ja tässä koleassa valaistuksessa näyttivät yhtä ruostuneilta ja haalistuneilta kuin roju heidän takanaan, riitti jo toinen silmäys heidän teräviin leukoihinsa ja nälkäisiin silmiinsä ilmaisemaan, että heissä oli yllinkyllin elinvoimaa.
Se, joka istui suuressa nojatuolissa pöydän päässä, oli oikeastaan pikemmin lihava kuin laiha. Hänen valkoiset kätensä olivat huolellisesti hoidetut, ja sormissa välkkyi sormuksia. Hänen suunsa osoitti turhamaisuutta, ja leuka painoi leveätä pitsikaulusta, joka olisi kelvannut vaikkapa kardinaalille. Mutta vaikka tätä piispansijaista kuunneltiin kunnioittavasti, saattoi kuitenkin panna merkille, että kohta kun hän oli päättänyt puheensa, hänen kuulijansa katsoivat hänen vasemmalla puolellaan istuvaa pappia, isä Pezelaytä, odottaen tämän lausuvan mielipiteensä, ennenkuin itse puhuivat. Isä Pezelay oli todellakin tarmollaan alistanut valtaansa angersilaiset, niin papit kuin muunkin väestön, niinkuin hän oli hallinnut Pariisinkin uskovaisia, jotka tunsivat hänet hyvin. Usein erehdytään pitämään vihan synnyttämää intoa todellisena voimana, ja hän, joka oli omin silmin nähnyt, kuinka Pariisissa oli tehty, puhui niin vakuuttavasti ja käskevästi, että aremmat luonteet helposti ja nopeasti mukaantuivat.
Mutta hirsipuut ovat kammottavia, ja kirjanpainaja Thuriot, jonka turhamaisuutta oli mairitellut kutsu tähän salaiseen istuntoon, alkoi epäillä tehneensä viisaasti, kun sinne saapui. Samaa mietti myös Lescot, joka juuri yritti puhua.
— Mutta jos herra de Tavannesin määräys kuuluu, ettei saa ryhtyä mihinkään toimiin, — aloitti hän epäröiden, — niin ette kai, arvoisa isä, tahdo meitä vastustamaan kuninkaan tahtoa?
— Herra varjelkoon, ystäväni! — vastasi isä Pezelay mahtipontisesti. — Mutta hänen majesteettinsa tahto on, että työskentelemme Jumalan, pyhimysten ja pyhän kirkon kunniaksi. Kuinka? Onko se, mikä oli Saumurissa laillista, täällä laitonta? Onko se, mikä Toursissa oli laillista, käynyt täällä laittomaksi? Mitä kuningas itse teki Pariisissa, nimittäin epäuskoisten perinpohjainen hävitys ja pyhän kaupungin puhdistus, onko se hänen tahtoansa vastaan täällä? Ei, hänen tahtonsa on, että täällä tehdään samoin kuin Pariisissa ja Toursissa ja Saumurissa on tehty. Mutta hänen lähettiläänsä on uskoton. Nainen, jonka hän on ottanut povelleen, on lumonnut hänet suloillaan ja noituudellaan ja kääntänyt hänen mielensä niin, että hän kieltää sen sanoman, joka hänet on lähetetty tuomaan.
— Oletteko kaiken erehdyksenkin varalta varma, että hänellä on sensuuntaisia kirjeitä, hyvä isä? — uskalsi kirjanpainaja kysyä.
— Kysykää hänen ylhäisyytensä piispan sijaiselta! Hän tuntee ne kirjeet ja niiden sisällyksen.
— Ne tarkoittavat juuri tätä, — vastasi päädiakoni hiukan jörösti, naputellen sormillaan pöytää. — Minä itse olin kansliassa ja näin ne. Ne ovat samanlaisia kuin ne kirjeet, jotka lähetettiin Bordeauxiin.
— Siinä tapauksessa ne toimenpiteet, joihin hän on ryhtynyt, tähtäävät hugenotteihin, — sanoi Lescot, entinen pormestari, hengähtäen helpotuksesta. Thuriotinkin kasvot kirkastuivat. — Hän varmaankin aikoo hirttää pari heidän johtajistaan, ennenkuin käy käsiksi itse laumaan.
— Sitä en usko! — huusi isä Pezelay kimakalla, vihlovalla äänellään. — Sanon teille, että se nainen on lumonnut hänet, eikä hän koskaan ilmoita kirjeiden todellista sisältöä.
Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?
— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan. Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.
Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»
— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää! Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän täytyy valita.
Päädiakonin vuoro tuli viimeiseksi.
Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista veltompina.
— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau olisi saapunut!
Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti, kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut tekemisiin.
Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen, otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä hän kuitenkaan saisi mitään aikaan… kun hän oli saapunut julkisesti saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt, houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut, maistuivat niin suloisilta.
Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen, jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä tuntunut suloiselta.
Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana: — Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.
— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten.
Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä, jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja Thuriot liikahtelivat levottomina.
— En käsitä, — mutisi Lescot vihdoin arasti.
— Mitä ette käsitä?
— Mitä voimme tehdä?
— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa heihin.
— Mutta ilman johtajaa he eivät ryhdy mihinkään.
— Siinä tapauksessa minä tahdon heitä johtaa.
— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.
— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. — Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin. Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli, joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.
Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat. Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.
— Jospa… veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin voitaisiin jotakin toimittaa.
— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä hän kätki kasvonsa.
Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia, päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut ovensuussa.
Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.
— Mitä arvelette? — mutisi Pezelay vihdoin.
— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee tahtonsa?
— Kello kaksitoista.
— Raatihuoneessako?
— Niin on sanottu.
— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon…
— Hän palaisi ja… — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki enemmän kuin sanoi.
— Hoc est corpus, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä, pysähtyisikö hän?
— Hän ei pysähtyisi! — sanoi isä Pezelay.
— Eikö?
— Minä tunnen sen miehen.
— No sitten… — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään, joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat tirkistelleet naamarin takaa.
Kun toinen vihdoin vaikeni, hengähti Pezelay syvään.
— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa…
— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään, niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se, joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.
— Entä se hälytys, joka saa hänet poistumaan raatihuoneesta?
— Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään todellista. Tärkeintä on käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!
— Luuletteko niin?
— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.
Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan matalalla äänellä.
— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään halveksivasti — ollaan lampaita.
— Se on kuninkaan tahto, — vastasi pappi rypistäen otsaansa.
— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, — ja hän se tänään määrää täällä.
— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu Jumalan haltuun.
— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa. Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.