XXIX.
PAKO.
Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä, tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan. Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta ensinkään tyytyväinen.
— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa. Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin. Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä… minä tapan hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.
— Teitäpä ei ole helppo tyydyttää.
— Minä tapan hänet.
— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan, että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne, sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.
— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.
— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä rauhallisempana.
— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.
— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.
Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!
Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?
— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.
— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai meidät loukkoonsa!
— Niin, jospa! Mutta joka lattiassa ei ole luukkua.
— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista, — esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen toisesta päästä toiseen. — Taikka… kenties, — ja hän muutti asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat laudoittamattomat parrut.
— Hm!
— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.
— Entä lattia sen päällä?
— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.
La Triben ilme muuttui. Hän nousi hitaasti seisomaan.
— Koettakaapa vielä, — sanoi hän.
Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.
— Missä nyt on lattianne? — kysyi hän.
— Eikö kätenne osu mihinkään?
— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, — ja hän yritti kurottaa korkeammalle.
Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! — kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.
Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa, seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.
— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa. Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää, mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.
He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.
Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen, hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.
Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua ääneen.
— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti. Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. — Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.
He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti tykyttämään.
Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen, tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään välitön vaara uhannut heitä.
He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven. Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi masentuneen näköisenä jälleen ylös.
— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä toiveistaan hän huitaisi kädellään.
— Katsooko hän tännepäin?
— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta emme voi sivuuttaa häntä.
La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline! Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.
Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua, kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!
Nuori mies tähysteli sinne ja hengähti kiivaasti. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin tomun peitossa, kävivät ne kuitenkin vielä harmaammiksi.
— Teidän ei ensinkään tarvinnut pelätä, että hän päästäisi meidät vapaiksi! — mutisi pappi miltei tahtomattaan ivallisesti.
— Ei.
— Eikä minunkaan! Tuolla riippuu kaksi köyttä — ja La Tribe huokasi lyhyen rukouksen. Teline, joka oli herättänyt hänen huomiotaan, oli hirsipuu, kolmesta hirsipuusta ainoa, joka oli heidän näköpiirissään.
Hänen vieressään seisova Tignonville kääntyi äkkiä ikkunasta ja silmäili hurjasti ympärilleen. — Ehkäpä voimme puolustautua portaissa, — mutisi hän. — Kahden miehen luulisi voivan pitää sitä vallassaan jonkun aikaa.
— Meillä ei ole ruokavaroja.
— Ei olekaan. — Mutta äkkiä hän tarttui La Triben käsivarteen. — Nyt minä tiedän! — huudahti hän. — Sillä tapaa voimme pelastua? Täytyy yrittää! — jatkoi hän kiihtyneen näköisenä. — Katsokaa! — Ja nostaen lattialta patjan, jonka ryysyjen välistä oljensänki monesta kohden pisti esiin, hän pani sen päänsä päälle.
Patja painui joka kulmaltaan alaspäin, sillä sitä oli paljon käytetty, ja melkein peitti hänen kasvonsa, jättäen paljaaksi ainoastaan hänen leukansa ja muurisaven peittämät hartiansa. Hän kääntyi toverinsa puoleen.
La Triben kasvot alkoivat hehkua Tignonvilleä katsellessa. — Saattaapa niin olla! — huudahti hän. — Siinä on ainakin mahdollisuus, te olette oikeassa, me voimme ehkä tuolla tavalla pelastua!
Tignonville pudotti patjan lattialle ja kiskaisi takin päältään. Sitten hän repäisi polvihousunsa polven kohdalta, niin että ne roikkuivat irrallaan pohkeiden ympärillä.
— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti. Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle — kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme…
— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä. Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.
— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.
Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.
Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinen
varovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.
Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa, ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen, ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia, ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.
Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja kohotti kauhistuneena kätensä.
— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on käskenyt teidät tänne?
Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.
Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.
— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko? Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?
Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.
— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! — huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän ilmestymisensä oli keskeyttänyt.
Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä ääneen.
Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen, johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.
Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.
Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —
Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?
Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.
— Oletteko karanneet? — kuiskasi hän.
Tignonville nyökkäsi voitonriemusta säteilevin silmin.
— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?
Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!
— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien kautta ulos.
— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko, vaan…
— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti. Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui oven eteen.
— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte vaaralle alttiiksi…
— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä vaaraksi?
— Se ei ole pystytetty teitä varten.
— Eikö?
— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti, ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen, ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä, sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään tänne, kunnes hän palaa.
— Ja vastaatteko, rouva, hengestäni?
Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä, jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa kuolemaan? Entä jos… mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken. Hänen velvollisuutensa oli selvä.
— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne. Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena nähdessään toisen aikovan kieltää.
— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti, yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä. Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana, — hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi viereiseen huoneeseen.
Kreivitär astui askeleen ikäänkuin seuratakseen häntä, ikäänkuin aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?
Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain ääreen katselemaan.
Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne, hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»
Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen koko kaupungin.
Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.
Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!
Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia, ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä, ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen, ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä. Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.