XXX.

PYHÄNHÄVÄISTYS.

Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä hämmästyksestä.

Mitä? Eikö mitään kirjeitä? — huudahti hän.

Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.

— Ei mitään kirjeitä? — toisti pormestari heikolla äänellä.

Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin pysyi tyynenä.

— Ei, sanoi hän. — Ei minulla ole mitään kirjeitä.

Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti otsaansa.

Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä kirjallisesti kuninkaan puolesta.

— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, — mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.

— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki. Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet! Oliko moista koskaan kuultu?

Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä paremmin.

— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.

— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, — vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.

— Te siis tarkoitatte…

Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata, sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen, että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka näytti valitsevan hedelmää.

— Mitäkö tarkoitan? — vastasi hän. — En mitään, herra de Montsoreau.

— Mutta…

— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.

— Tiedän.

— Ja juuri siitä syystä…

— Te ette aio panna kirjeiden määräystä täytäntöön?

— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti, ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä, että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole hupsu.

— Hm!

— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen…

Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra kreivi?

— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.

Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma, että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa, mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He odottivat hänen selittävän kantansa ja…

Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän, nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.

Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.
Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.

— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, — että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa…

— Onko hän sairas?

— Hän…

— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin, oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan, se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!

Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä harjoitetaan petosta…

— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa. — lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen. Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!

Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin kanssa.

— Niinkö asiat ovat? — ärähti hän.

Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti, josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.

Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa. Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.

Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.

He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes, joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta, huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt, putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen käsistään lokaan.

Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa — hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi, sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä, kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.

Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!» ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.

Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki, silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi, repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä synnistä.

Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.