Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista

by Stanley John Weyman

XXXI.

PAKO ANGERSISTA.

Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä, että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut, he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä, alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli, mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan sanaa.

— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.

— On, teidän ylhäisyytenne, — sammalsi mies.

— Sille kadulle päin, joka vie valleille?

— Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.

— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset! Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka… Hän ei päättänyt uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu, joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään, niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään! Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!

Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? — sanoi hän. — Hän on minun huostassani.

— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää! — lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»

Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään. Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja, saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.

Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään; sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto: »Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle. Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä iltana saavuttu kaupunkiin.

Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki, joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia rasituksena.

Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista, missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St. Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman puolueensa kanssa.

Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista, sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman päässä.

Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa, sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin, mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä heistä — portti oli auki.

Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla, ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi, mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo kuulsi keltaisena.

Naiset huokasivat helpotuksesta, ja jotkut heistä, jotka olivat enimmin hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.

Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään, ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! — välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan, ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.

Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa, jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.

Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! — huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään, toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.

Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää elämänsä yhdessä!

Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun. Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:

— Me menemme virran poikki! Vielä hetkinen, niin olemme omalla alueellamme!

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä tunnen meren tuoksua!

— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.

Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa, jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle, joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan.

Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä, tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä, mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat, kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?

Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi. Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet poissa.

Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: — Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.

Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.

— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa, käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.

— Mitä tarkoitatte?

Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys silmissään.

— Vrillaciinko?

— Niin juuri.

— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —
Siellä hän olisi turvassa.

— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.

Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa, oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa; tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.

Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen: — Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.

Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti, tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti pysähyttäen ratsunsa:

— Beaupréau, rouva kreivitär! Levähdämme tunnin ajan.

Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä. Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.

Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan, ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää. Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa, salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen, missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät. Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän Angersista.