XXXII.
TERÄSKOE.
Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.
— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan, — ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan…
— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy parhain päin.
— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain välikappaleita.
— Pelastamaan Angersia?
— Pelastamaan jäljelle jääneitä.
Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta, herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten, mitä molemmat miehet puhuivat.
— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?
— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —
Tiedättekö?
— Toivoisin tietäväni, — vastasi nuori mies nyrpeästi. — Ehkäpä
Niortiin. Taikka hän voi pian kääntyä takaisin ja mennä uudelleen
Loiren yli.
— Jos hän olisi aikonut Niortiin, olisi hän varmaankin mennyt Choletin kautta, — sanoi La Tribe. — Suunnasta päättäen hän pikemminkin on matkalla Rochelleen. Suokoon Herra, että pääsisimme sinne!
— Taikka Vrillaciin, — sanoi kreivitär pannen kätensä pimeässä ristiin.
— Voisikohan hän olla matkalla Vrillaciin?
Pappi ravisti päätään.
— Ah, jospa menisimme Vrillaciin! — huudahti kreivitär värähtävällä äänellä. — Siellä olisimme turvassa, ja hän myös.
— Turvassako? — toisti neljäs, matalampi ääni, ja heidän vieressään tuli pimeästä esille pitkä mies.
Pappi tuijotti häneen hetkisen ja hypähti sitten kiireesti pystyyn.
Tignonville nousi hitaammin.
Tulija oli Tavannes.
— Ja missä olisin turvassa? — kysyi hän äänessään salaista ivaa.
— Vrillacissa, — vastasi kreivitär. — Minun kotonani!
Tavannes oli hetken vaiti. — Teidän kotonanne, rouva? Millä suunnalla se on täältä?
— Lännessä, — selitti kreivitär, ja hänen äänensä vapisi innosta, mielenliikutuksesta ja toivosta. — Lännessä, herra, meren rannalla. Mantereelta on sinne pitkä kivitetty tie, ja kymmenen miestä riittää sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
— Siis lännessä? Ja kuinka kaukana täältä?
Tignonville vastasi kreivittären puolesta, ja hänenkin äänessään värähteli sama into, sama tuskallinen odotus, eikä se jäänyt kreivi Hannibalilta huomaamatta.
— Runsaasti kuuden penikulman päässä, — sanoi hän, — jos mennään
Challansin kautta.
— Clissonista lukien?
— Niin, herra kreivi.
— Ja vielä lyhyempi matka Commequiersin kautta, — huudahti kreivitär.
— Ei, siellä on tie huonompi, — väitti Tignonville, — se veisi enemmän aikaa.
— Mutta mehän tulimme…
— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä, täytyy mennä Challansin kautta.
— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme minulla on vain vähän väkeä.
— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin päästä taikka hiukan myöhemmin…
— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, — jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä. Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. — Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.
Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.
— Vai niin, — sanoi hän, — olinpa unohtanut, rouvani. Tulitte saamaan…
— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte? Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme? Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette — niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin, silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella minua kuin — Javettea? Epäillä minua siitä? Luuletteko, että minä koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun, tahtoisin…
— Kohdella minua, niinkuin minä olen kohdellut toisia.
— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä, ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin, ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.
— Todellako?
— Niin, todellakin.
Kuutamo valaisi kreivittären kasvoja, jotavastoin Tavannes seisoi varjossa.
— Ja tämäkö sitten on uusi äänensävynne, rouva? — sanoi kreivi hitaasti, painostavan äänettömyyden jälkeen. — Onko pääsy joen poikki saanut teissä aikaan näin suuren muutoksen?
— Ei! — huudahti kreivitär.
— Kyllä, — sanoi Tavannes, ja hänen äänensä oli niin tuima, että kreivitär tahtomattaan perääntyi. — Mutta vielä on teidän opittava muuan asia: että minä en muutu, että minä pysyn samana niille, jotka ovat samoja minua kohtaan, huolimatta siitä, olenko pohjoisessa vai etelässä, että sen, mitä olen voittanut toisella rannalla, pidän hallussani toisellakin kaiken uhalla, ja vaikka itse pyhä kirkko jyrisisi kintereilläni! Minä lähden Vrillaciin…
— Tekö… lähdette? — toisti kreivitär hätkähtäen.
— Juuri minä, —vastasi toinen, — huomenna. Ja tahdonpa nähdä millaista puhetapaa käytätte oman väkenne ympäröimänä. Kun olitte minun vallassani, säästin teitä. Nyt, kun olette omalla alueellanne, kun nostatte kätenne minua vastaan, tahdon osoittaa teille, millaista ainesta minä olen. Jollei lyöminen teitä kesytä, niin koetan keinoa, joka miellyttää teitä vähemmän. Kas vain, rouva, te hätkähdätte! Olisitte tehnyt viisaasti, jos olisitte tuuminut kahdesti, ennenkuin uhkasitte, ja kolmasti, ennenkuin yrititte pelottaa Tavannesia kourallisella maanmoukkia ja kalastajia. Huomenna olemme Vrillacissa, ja saatte täyttää velvollisuutenne! Ja vielä sananen, rouvani, — jatkoi hän pyörähtäen ympäri ja palaten hänen luokseen mentyään jo muutaman askeleen päähän. — Jos huomaan teidän matkalla vehkeilevän rakastajanne kanssa, niin en hirtä teitä, vaan hänet. Olen säästänyt häntä monesti, mutta tunnen hänet enkä luota siihen mieheen.
— Ettekä minuun, — sanoi kreivitär ja katsoi häneen kuutamon valaistessa kalpeita, jähmettyneitä kasvoja. — Eikö olisi parasta hirttää minut jo nyt?
— Miksi niin?
— Etten olisi teille vaarallinen! — vastasi kreivitär kohottaen kättään ja osoittaen pohjoista kohti. — Etten murhaisi teitä jonakin yönä, herra! Sanon teille, että tuhannen, miestä kintereillänne ei ole niin vaarallisia kuin nainen lähellänne… jos hän vihaa teitä.
— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan, ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa hänen silmänsä suurenivat.
Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.
— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, — ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. — Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva, — pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi. Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat toisen huulia.
Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.
Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:
— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti ympäri.