XXXIII.

VÄIJYTYS.

Matkalle lähtö aamun sarastaessa tuntui kolkolta ja pahaenteiseltä. Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia. Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös vuoteiltaan hevosten luo.

Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan, että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.

Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa, jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: — Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.

Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa, jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi, alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä haamuilta.

He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua. Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä käsittämätön pako tuotti.

Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta, esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he olivat oikealla tiellä.

— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla auringonlaskun aikaan Challansin kautta.

Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin kautta, niin se on.

Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.

— Ehtisimmekö tänä iltana Vrillaciin? — kysyi hän lyhyesti.

— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasi
Carlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.

— Onko se lyhyin tie?

— Ajan puolesta kyllä, herra kreivi, sillä se tie on paremmassa kunnossa.

Kreivi Hannibal rypisti kulmakarvojaan. — Entä toinen tie? — kysyi hän.

— Se vie Commequiersin kautta. Matkan puolesta se on lyhyempi.

— Kuinka paljon?

— Penikulman verran, mutta siellä on kaalamoita ja myöskin eräs paha suo, ja kun rouva ja naisväkeä on mukana…

— Niin se veisi enemmän aikaa, niinkö?

Taloudenhoitaja epäröi. — Niin luulen, — vastasi hän hitaasti, ja hänen katseensa harhaili pitkin harmaata, sumuista maisemaa, jota vastaan kylän vaivaiset hökkelit kohosivat alastomina ja kurjina. Matala tammitiheikkö suojasi tätä paikkaa lounaistuulilta; muut kolme sivustaa olivat avoinna.

— Hyvä on, — sanoi Tavannes lyhyesti. — Olkaa valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Te saatte opastaa.

Mutta kun kymmenen minuuttia oli kulunut ja seurue oli lähtövalmiina, niin kaikkien hämmästykseksi taloudenhoitajaa ei löytynyt mistään. Tuimiin huutoihin ei kuulunut vastausta. Yhtä tulokseton oli kylässä toimeenpantu kiireellinen etsintäkin. Sitten kävi selville, että herra de Tignonville oli ainoa, joka oli nähnyt taloudenhoitajan tämän keskusteltua kreivin kanssa, ja silloin Carlat oli noussut satulaan ja näyttänyt lähtevän Challansiin vievää tietä pitkin.

— Hän on siis edellämme?

— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa, missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.

Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.

— Tunnetteko tien? — kysyi hän kääntyen taas Tignonvilleen päin.

— Täydellisesti, yhtä hyvin kuin Carlat.

— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua lämpimässä ensi yönä.

Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.

Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa niitä.

Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni, jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä, joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.

Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä, johon oli sekoitettu hiukan guignoletia, tämän seudun viiniä. Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen kumeata kohinaa rantakallioita vasten.

Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja hänen kotiinsa.

Tämä näky toi Carlatin hänen mieleensä, ja huutaen Tignonvilleä hän kysyi, mitä tämä tuumi siitä, ettei taloudenhoitajaa vieläkään näkynyt.

— Hän on vannaankin ehtinyt meitä niin paljon edelle! — vastasi
Tignonville oudosti naurahtaen.

— Mutta siinä tapauksessa hänen on täytynyt ratsastaa kovin nopeasti.

Tignonville pakotti ratsunsa perääntymään, kunnes se oli kreivittären rinnalla. — Älkää sanoko mitään! — kuiskasi hän, — mutta katsokaa eteenne, niin näette, odotetaanko meitä!

— Odotetaanko? Kuinka he voisivat meitä odottaa? — huudahti kreivitär punan syöksähtäessä poskille.

Tignonville nosti sormensa huulilleen katsahtaen varoittavasti
Badelonin kumaraa selkää, joka hytkyi ylös ja alas heidän edessään.
— Jos Carlat on ehtinyt ennen meitä, niin hän on kertonut heille, —
virkkoi hän alentaen ääntään ja kumartuen kreivittären puoleen.

— Mitä hän on kertonut heille?

— Hän riensi toista tietä, ja sitä kautta pääsee nopeammin perille.

Kreivitär katseli häntä hämmästyneenä, huulet raollaan; sitten alkoi asia hitaasti selvitä hänelle, ja hänen katseensa muuttui tylyksi.

— Miksi te siis sanoitte, — kysyi hän, — että se tie oli pitempi? Jos meidät olisi saavutettu, olisi se ollut teidän syynne, kaikesta päättäen!

Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, — väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta syystä.

— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär kiivaasti. — Mistä siis?

— Hiljaa, rouva!

— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.

— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?

— Oletteko kutsunut väkeni koolle?

— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän asti. Siinä kaikki!

— Te tarkoitatte, että hänen joka tapauksessa käy huonosti?

— Tarkoitan, rouva… mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on toiminut erinomaisesti!

— Carlatko?

— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne. Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! — Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui hetken ja katosi näkyvistä.

Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi hevosensa tien poikki seurueen eteen.

— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, — ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, — niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! — huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva, nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin, vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!

Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu, hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin, miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan niin haluton kuin Tignonville.

Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan, oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan. Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan. Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä, ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman sivustalle.

— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —

Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo, ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.

— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän. —Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!

Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta. Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan, odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville vierellään.

Hän pidätti hengitystään… eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset, hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä, ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet, eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka nyt oli ruvennut kirkon soturiksi… omaksi onnettomuudekseen.

Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi, ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä. Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa valtameri vyöryi raskaina maininkeina.

Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten, ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.

He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin, kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti, mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin holvikäytävään.

Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa, kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen, ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä, jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa. Silloin hän puristi kätensä ristiin.

— Missä on Badelon? — huusi hän. — Missä hän on?

Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään, vastasi Badelonin menneen takaisin.

— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.

— Joku siellä tulee. Kuka se on?

Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui, toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili nyyhkytystensä lomassa.

— Eikö ketään muuta! — kysyi kreivitär. — Eikö muita tulekaan?

Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain outoja sanoja oudolla murteella.

Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! — huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät teurastettaviksi ihan linnan eteen?

Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään yöhön. Ei mitään näkynyt.

Sitten kuului etäistä melskettä, ja sitä seurasi kirous, huudahdus, ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta, sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin, milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään. Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen heitä edellään.

Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti, pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.

— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.

Kreivitär katsoi häntä, sitten hänen taakseen ja ohitseen pimeään.

— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö ketään? Tignonville… minun…

Badelon ravisti päätään. Kreivitär kätki itkien kasvot käsiinsä.