XXXIV.

KUMMAN VALITSETTE, ROUVA?

Seuraavan aamun harmaassa sarastuksessa, tuntia ennen auringon nousua, saapui linnaan tieto Tignonvillen kohtalosta. Sumu, joka edellisenä iltana oli verhonnut etujoukon ja yön tulon, pysytteli vielä aamupuolellakin sakeana, ja vain vähitellen se vastahakoisesti loittoni sallien aamun paljastaa sen, mitä yöllä oli jäänyt ajopenkereen päähän. Ensimmäinen, joka sen huomasi, oli holvikäytävän katolla seisova Carlat. Hän hieroi tähystelemisestä väsyneitä silmiään tuijottaen siihen uudelleen sumun läpi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jälleen ollut Ste. Croix-torilla Angersissa. Oliko siis koko matka vain unennäköä ja paluu tänne kotiin vain painajainen? Mutta vaikka hän kuinka hieroi silmiään ja tuijotteli parhaansa mukaan, ei tuo ruma kummitus kuitenkaan kadonnut; sen ääriviivat kävivät päinvastoin yhä selvemmiksi usvan alkaessa kohota yläilmoihin harmaan, raskaasti aaltoilevan meren pinnalta. Hän kutsui luokseen toisen miehen ja pyysi tätä katsomaan.

— Mikä tuo on? — sanoi hän. — Näetkö, tuo tuolla? Kylän alapuolella.

— Se on hirsipuu, — vastasi mies naurahtaen kuin hölmö. He olivat siellä vartioineet koko yön. — Jumala varjelkoon meitä siitä!

— Onko se hirsipuu?

— On.

— Mutta mitä varten se siellä on?

— Luultavasti heidän vankiensa hirttämistä varten, — vastasi mies juron käytännöllisenä. Sitten tuli saapuville muitakin miehiä jääden tuijottamaan ja mutisten partaansa. Pian oli holvikäytävän katolla koolla kahdeksan tai kymmenen miestä katselemassa herkeämättä manterelle päin ja puhelemassa tästä ilmiöstä. Jonkun ajan kuluttua näkyi ajopengertä pitkin lähenevän mies valkoinen lippu kädessä.

Nähdessään miehen Carlat lähetti erään noutamaan pappia. — Hän on viisas mies, — mutisi hän, — ja tuo näyttää minusta epäilyttävältä. Ja varokaa, — huusi hän vielä sanan viejälle, — ettei tämä juttu tule neidin korviin! — Vaistomaisesti hän täällä kreivittären lapsuudenkodissa yhä nimitti tätä neidiksi.

Sanan viejä toi pian mukanaan La Triben, jonka pää näkyi portailla juuri kun airut pysähtyi alhaalla portin eteen. Carlat viittasi pappia tulemaan lähemmäksi. La Tribe veti syvän henkäyksen suolaista meri-ilmaa ja loi katseensa pitkälle, matalalle usvaiselle rannalle huomaten penkereen päässä kömpelön, ruman laitteen; sitten hän katsahti alaspäin ja kohtasi lähetin katseen. Kului hetkinen, ennenkuin kukaan puhui; porttikäytävän katolle jääneet miehet, jotka olivat seuranneet lähetin tuloa, näyttivät olevan kiihtyneitä.

— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?

— Puhukaa asianne! — vastasi La Tribe.

— Viesti on tarkoitettu vain hänelle.

— Haluatteko siis tulla sisäpuolelle?

— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti. Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta, lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa, vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille puhumaan kanssani…

— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?

— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! — vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.

Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —
Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.

— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota, jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei esitettäviini ehtoihin suostuta.

Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe vihdoin.

— Raskauttavasta rikoksesta.

— Mikä tämä rikos on?

— Hän on hugenotti.

Pappi nyökäytti päätään. — Entä ehdot? — mutisi Carlat.

— Niin, entä ehdot? — toisti La Tribekin nyökäten uudelleen. — Mitkä ne ovat?

— Minun on sanottava ne ainoastaan rouvalle, — vastasi lähetti.

— Siinä tapauksessa ne jäävät sanomatta! — tiuskasi Carlat raivostuneena. — Sen pituinen se! Ja mitä teihin tulee, niin laittautukaa täältä sukkelaan, ennenkuin teemme teistä maalitaulun!

— Hyvä on, minä menen, — vastasi lähetti synkästi. — Mutta…

— Mutta mitä? — huudahti La Tribe tarttuen Carlatin hartioihin saadakseen hänet vaikenemaan. — Mutta mitä? Sanokaa sanottavanne, mies, puhukaa suunne puhtaaksi.

— Sanon sen kreivittärelle enkä kenellekään muulle!

Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!

— Niin, menkää vain! lisäsi La Tribekin rauhallisemmin.

Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.

— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. — Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin, että hänelle tarjoutui…

— Ehdot, — ärjyi Carlat kärsimättömänä. — Sanokaa ehdot!

— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. — Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden kesken?

— Emme.

— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin, on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta jos kieltäydytte… — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina etäisimpään kolkkaan asti.

Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.

Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, — huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?

Eikä vieläkään kukaan liikahtanut.

— Olen täyttänyt tehtäväni. Eikö kukaan tahdo antaa rouvalle tätä kirjettä? — huusi lähetti ojentaen sitä miehiä kohden. — Antakaa vastaus nyt, sillä minä lähden.

— Ottakaa kirje! — Tämä käsky kuului miesten takaa ja lausuttiin äänellä, joka sai heidät säpsähtämään. Kääntyessään niin nopeasti kuin piiskan sivaltamina he näkivät kreivittären seisovan portaiden yläosaa peittävän katoksen likellä. He arvasivat hänen kuulleen koko keskustelun tai ainakin suurimman osan siitä, mutta nouseva aurinko paistoi säteilevässä kirkkaudessaan suoraan hänen kasvoihinsa juuri tällä hetkellä ja antoi hänen kasvoilleen erehdyttävän, ruusuisen hohteen luoden eloa tuskallisiin, surullisiin silmiin. Oli vaikea arvata, oliko hän kuullut, vai eikö. — Ottakaa kirje, — toisti hän.

Carlat katsahti avuttomana kaiteen yli.

— Menkää alas!

Hän katsahti kysyvästi La Tribeen, mutta saamatta vastausta. Hän oli juuri aikeissa lähteä alas kreivittären määräyksen mukaan, kun pelästynyt huuto pääsi katolla seisovilta miehiltä, jotka yhä katselivat kaiteen yli. Lähetti oli heiluttanut kirjettä ilmassa houkutellakseen sillä vielä viimeisen kerran, mutta pidellyt sitä huolimattomasti, sillä kevyt tuulahdus, joka oli yhtä petollinen kuin odottamatonkin, oli puhaltanut sen hänen kädestään. Kuullessaan huudon kreivitär juoksi kaiteen luo ja näki paperin liehuvan ilmassa noin viidenkymmenen askeleen päässä lähetistä. Se leijaili hetkisen sinne tänne, milloin kohoten korkeammalle, milloin laskeutuen maata kohden; sitten se kevyenä kuin untuva kosketti vedenpintaa alkaen vajota.

Lähetti raivosi ja polki jalkaa vimmoissaan. Mutta kreivitär seurasi sitä katseellaan ääneti, kunnes matala, valkoharjainen aalto tyrskähti pienen venhon yli, joka vaipui sanomineen.

Lähetti, joka myöskin oli vaiennut, tuijotti hetken veteen, sitten kohautti olkapäitään.

— Olipa onni, että se oli hänen kirjeensä, — sanoi hän töykeästi, — eikä hänen ylhäisyytensä, sillä silloin olisi selkääni kirveltänyt! Ja nyt, — jatkoi hän kärsimättömästi, — olkaa niin hyvä ja sanokaa, mikä vastaus minun on vietävä.

Mikä vastaus? Voi, Jumala, mikä vastaus? Kaiteeseen nojautuvat miehetkin, vaikka olivat jöröjä ja raakoja, tunsivat tämän kysymyksen traagillisuuden ja pulman, käsittivät, mitä tämä kysymys kreivittärelle merkitsi, ja karttoivat katsomasta häneen. Mikä vastaus? Kumman näistä kahdesta tuli jäädä eloon? Kummanko tuli kuolla… häpeällisellä tavalla? Kummanko?

— Käskekää hänen… palata… tuntia ennen auringonlaskua, — sai kreivitär sanotuksi.

He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.

Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan, tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan! Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa seurassa. Miehet muistivat sen… muistivat tämän kaiken, ja toinen toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.

Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään … Tavannesia. He, Poitoun miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies, pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, — niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia, käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.

Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla, innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse, ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.

— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä portit? Ovatko ne lukossa?

— Ovat, rouva.

— Entä portin pikku ovi?

— Ei, pikku ovi ei ole.

— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi, ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. — Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko? Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen. Voi teitä, jos sen unohdatte!

Carlat kalpeni liikahdellen levottomasti ja muristen jotakin epäselvää.

— Minä ymmärrän, — sanoi kreivitär. — Näin sen heti! Ja nyt tahdon avaimet. Menkää ja tuokaa ne tänne! Ja jos tullessani alas huomaan portin pikku oven olevan sattumalta auki, niin silloin, Carlat, rukoilkaa! Silloin teillä on syytä rukoilla.

Carlat livahti tiehensä, ja miehet hänen jäljessään, ja kreivitär alkoi kävellä katolla ikäänkuin kuumeessa edestakaisin. Väliin hän ojensi käsivarsiaan, ja hänen huulillaan pääsi hiljaisia valituksia, ikäänkuin kidutetulta mykältä luontokappaleelta. Minne tahansa hän katsoi, nousivat vanhat muistot häntä kiduttamaan, tehden hänet yhä onnettomammaksi. Se, mitä ehkä olisi saattanut kestää ulkona maailmalla tai mikä kenties olisi tuntunut siedettävältä Pariisin käryävässä ilmassa taikka Angersin synkillä kaduilla, näytti täällä suorastaan kauhistuttavalta. Tästä lähtien, huolimatta siitä kumman hän valitsi, hän saisi aina tuntea kirousta tämän kodin yllä, joka entisinä levottominakin aikoina oli suonut hänelle vain lepoa ja rauhaa! Tästedes oli tämä päivä ja tämä hetki alati hänen ja onnen välillä, polttaen merkin hänen otsaansa, leimaten hänet sellaisella teolla, josta miehet ja naiset kammoen kertoisivat koko hänen elämänsä ajan! Oi, Jumala… rukoillako? Kuka sanoi: rukoilkaa?

— Minä! — Ja La Tribe ojensi kostein silmin hänelle avaimet. — Minä, rouva, —jatkoi hän juhlallisesti, murtuneella äänellä, — sillä ihmisapu on turha. Voimakkainkin mies, hän, joka eilen ratsunsa selässä oli herra ja käskijä, miesten mies ylpeydessään ja rohkeudessaan… katsokaa häntä nyt, ja…

— Älkää! — huudahti kreivitär tuskasta värisevällä äänellä. — Älkää! — ja viitaten häntä vaikenemaan käänsi kasvonsa pois. — Tuletteko hänen luotaan? — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.

— Tulen.

— Mitä luulette, onko hän… kuolettavasti haavoittunut? — Kreivitär puhui hiljaa ja kätki kasvonsa papilta.

— Tuskinpa, surullista kyllä! — vastasi pappi, täten paljastaen ajatuksensa. — Hänen luonaan näyttävät miehet varmasti uskovan hänen vielä paranevan.

— Tietävätkö he?

— Badelonilla on siinä suhteessa kokemusta.

— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.

Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän. — Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken kuluttua hartaasti.

Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa… täällä!

Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, — hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima, kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta…

— Mutta hänen täytyikin huolehtia naisista!

— Ja me taas olemme häntä vailla!

— Hän ei olisi jättänyt meitä! — huusi kreivitär kiihtyneenä.

— Uskon sen kyllä.

— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun… kun…

Pappi ravisti päätään toivottomana.

— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?

— Hyvä rouva…

— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka… joka on säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt täytyy… nyt täytyy… — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.

— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että neuvoisin teitä, jos osaisin.

— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksi hän ei kuollut kanssani Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti ja pelastaa meidät tästä.

Pappi koetti lohduttaa häntä kyynelien vieriessä poskia pitkin.

— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä… mitä merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.

— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.

Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan, auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.

Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa, mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä rauhaan.

Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi, eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.

— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla rahalunnaita…

— Menkää, — sanoi kreivitär päätään kääntämättä.

— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin Montereau! Pitäkää sillasta vaari!

Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.

Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä, — jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.

— Ettekö tuo mitään… häneltä?

— He eivät salli hänen enää kirjoittaa.

— Ettekö nähnyt häntä?

— En.