Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista

by Stanley John Weyman

XXXV.

SEINÄÄ VASTEN.

Eräässä porttikäytävän viereisessä huoneessa, johon kreivi Hannibal oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa, kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.

Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen, joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan miltei lempeäksi.

— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. — Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan muurien alle?

Ukko kohotti silmänsä työstään ja katsahti ulos lähimmästä ikkunasta.

— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!

— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, — vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta näin ollen… missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?

Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani vuoteelle herransa ulottuville.

Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi, ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat. Badelon ja minä…

— Olette täysissä voimissanne, — ivasi kreivi Hannibal.

— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, — kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista kääreistään.

Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä, jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle, jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten. Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi…

Hänet keskeytti Bigotin sadatus, joka oli osaksi tuskan huudahdus.

— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi. Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä, joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka…

— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä, että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa ja mukavaa urheilua!

— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!

— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin, että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»

— Ainakin kreivittären täytyy! — mutisi Bigot ivallisesti.

Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!

— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin, että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani! Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?

— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi, olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille. Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin silkkihansikkaansa… pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.

— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan, kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.

— Sinäkö?

— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.

— Hullutuksia, miekkonen. Sinä saat uuden isännän.

Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.

— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.

— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä myös…

— Ja sinun iskusi osuu, niinkö? — huudahti Tavannes innokkaasti. Hän kohosi taas kyynärpäiden varaan, ilon välähdys synkissä silmissään.

— Olkaa siitä huoleti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa, vapiseeko tuo? — ja hän ojensi kättään. — Ja kun teidät on surmattu, isken minä siihen keropäähän niinkuin espanjalainen, äkkikäännös ylöspäin, ennenkuin terä vedetään pois, kuten Ruiz minulle opetti. Jospa he nyt olisivat tässä! —jatkoi vanhus suoristaen vartaloaan, punan kohotessa kasvoille. — Olisipa kumma, jollen saisi jostakin siepatuksi miekkaa, niin että hakkaan maahan ainakin kolme heistä matkaseuraksi Tavannesille! Ja Bigot saa sitten mennä tapaamaan hänen ylhäisyyttänsä marskia, ja niinkuin minä tein papille, niin tekee marski Montsoreaulle. Ho, hoo! Marski opettaa hänelle Jarnacin tempun, olkaa siitä huoleti! — ja julma hymy sai ukon viikset käyristymään.

Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät ilosta. — Vanha karhu! — huusi hän ojentaen kätensä sotavanhukselle, joka kunnioittavasti kosketti sitä huulillaan. — Lähdemme siis yhdessä! Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia!

— Loukkaa Tavannesia! — huusi Badelon, ja hänen verestävät silmänsä säikkyivät taisteluhalua. — Loukkaa Tavannesia! Muistatteko, kuinka Jarnacin luona…

— Niin! Jarnacin luona!

— Kun hyökkäsimme heidän ratsuväkensä kimppuun, oli minun saappaani vain jalan päässä teidän ylhäisyytenne saappaista! Eikö totta?

— Tuskin jalankaan päässä.

— Ja Dreuxin luona, — jatkoi ukko nousten ja tehden ylpeän liikkeen, — kun tallasimme maahan saksalaiset peitsimiehet — ne olivat kuin ruohoa edessämme, ikäänkuin höyheniä tai niinkuin lehtiä tuulessa, — niin enkö minä silloin suojannut teitä oikealta puolelta väistymättä taistelun tuoksinassa?

— Niinpä niin, juuri niin.

— Ja St. Quentinin luona, paetessamme espanjalaisia, sillä kuten muistatte, se päivä oli voiton päivä heille ja me saimme maksaa sen kalliisti…

— Niin, silloin olin nuori, — huudahti vuorostaan Tavannes säteilevin silmin. — St. Quentin! Silloin oli elokuun kymmenes päivä. Ja sinä olit vasta tullut palvelukseeni ja tartuit ratsuni ohjaksiin…

— Ja me ratsastimme tiehemme yhdessä, viimeisten joukossa, niin totta kuin Jumala minut näkee! Ja niin me iskimme ympärillemme, että he jättivät meidät rauhaan etsiäkseen helpompaa saalista.

— Aivan niin, kelpo miekkamies! Muistan sen niinkuin eilispäivän.

— Entä Cerisolessa, kun taisteltiin tasangolla Espanjan sodassa?
Kaikista tappeluista, joissa olen ollut mukana, se muistutti eniten
turnajaisia. Cerisolessahan sain kiinni teidän ratsunne. Muistatteko?
Silloin, kun äkkiä hyökkäsimme murtaen Guaston rintaman…

— Cerisolessako? — mutisi kreivi Hannibal hitaasti. — Mutta minähän…

— Minä otin kiinni hevosenne ja autoin teidät uudestaan satulaan!
Ettekö muista, teidän ylhäisyytenne? Ja sitten Landrianossa, jossa
Leyva jälleen voitti meidät.

Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Landrianossako? — mutisi hän hämmästyneenä. — Mutta sehän tapahtui vuonna yhdeksänkolmatta, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Varmaankin isäni…

— Ja entä Roomassa, teidän ylhäisyytenne! Voi niitä entisiä Rooman päiviä! Kun espanjalaisten joukkue kapusi muureille, Ruiz ensimmäisenä, toisena minä, ettekö silloin pitänyt juuri minun jalastani kiinni? Ja minähän kiskoin teidät ylös sveitsiläispaholaisten ahdistaessa ankarasti! Ah, nepä olivat päiviä, teidän ylhäisyytenne! Minä olin nuori siihen aikaan, ja tekin olitte nuori ja kaunis kuin aamu…

— Sinä hourailet! — huudahti Tavannes saaden vihdoinkin puhevuoron. — Roomassako? Sinä hourailet, ukko! Enhän silloin vielä ollut syntynytkään. Isänikin oli siihen aikaan vasta poikanen! Tehän mellastitte siellä vuonna kaksikymmentäseitsemän, neljäkymmentäviisi vuotta sitten!

Vanhus siveli hehkuvia kasvojaan silmäillen ympärilleen huoneessa saman näköisenä kuin ihminen, joka on äkkiä herätetty unestaan. Valo sammui hänen silmissään kuin sammuksiin puhallettu kynttilänliekki. Istahtaen tuolilleen hän näytti kutistuvan kokoon toisten jäädessä tuijottamaan häneen.

— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikin
Chalonsin prinssi Philibert Oranialainen.

— Maannut jo neljäkymmentä vuotta haudassa!

— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti, teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he ovat jo kuolleet!

Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo, tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus, niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten, joilta hän oli sen ottanut…ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.

Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä. Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.

Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle, ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti Bigot hänen luokseensa.

— Mitä teidän ylhäisyytenne haluaa?

— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.

Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä, ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta. Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä, olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys. Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.

Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä, mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä toivoen unen vielä palaavan.

Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista, jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.

Ei kuulunut vastausta.

— Badelon! — mutisi hän. — Badelon!

Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä ei nytkään kuulunut vastausta.

Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan, kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon viimeisissä säteissä.

Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi. Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa hiljainen tuuli.

Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu, että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja… mitä tuo oli?

Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen oli kreivitär, hänen vaimonsa!

Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä käsistä.

Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut, valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä, ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät hämärään.