XXXVI.

HÄNEN KUNINGASKUNTANSA.

Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden puuskan vallassa.

— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra, älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa hänellekin.

— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen kasvoilleen.

Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle, joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän, jonka olen uhrannut… hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!

Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten hervottomaksi.

— Vettä! — mutisi hän. — Vettä!

Kreivitär toi kiireesti vettä ja kohottaen hänen päätään käsivartensa varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua hän puhui.

— Niinkö te teitte? — kuiskasi hän. — Niinkö todella?

— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka…

— Ja onko nyt jo liian myöhäistä… vaihtaa?

— On, liian myöhäistä, — ja nyyhkytys tukahutti kreivittären äänen.

Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti karheita poskia pitkin partaan asti.

— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.

— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet kertoivat minulle.

— Ja kuitenkin…

— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär. — Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne aikana.

— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista hinnasta!

Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta, minkä se oli hänelle maksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.

Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut, odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat saaneet tulla hänen huulilleen.

Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa? Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut hänestä vapautuakin.

Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt. Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi tästä unesta herätä.

Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä. Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi, silmät suunnattuina oveen.

Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru. Sitten joku naputti ovelle.

Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli kreivittären kylmää kättä.

— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki, kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!

— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua, itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä juoksenteli naisia hameiden kahistessa.

Kreivitär tuijotti pappiin sekavin, epäilevin katsein.

— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan… kuollut?

— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.

— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?

— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi teitä sitä ansaa karttamaan!

Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.

— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän heikolla äänellä.

— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra de
Tignonville on elossa ja täällä.

— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. — Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden olevan minulla.

— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.

Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.

— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä… enää. Ja jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa kenenkään muun suojelusta.

Bigotin silmät säteilivät ilosta.

Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.

— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä, etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, — sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!

La Tribe lähti.

Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä avaimia.

— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.

Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen. Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä oli tulvillaan.

Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut. Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana, nurkumatta.

— Mutta jälkeenpäin, rouva de Tavannes…

Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet… tähän! Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin, hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.

Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.

— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te säästitte häntäkin… eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte, että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen kätensä ei päästänyt kreivin kättä.

— Te rakastitte häntä, — mutisi kreivi.

— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka minä pelkäsin… ja vihasin teitä!

— Entä nyt?

— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en voi.

Kreivi Hannibal oli vaiti.

— Eikö niin? — kysyi kreivitär.

Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär piti siitä kiinni.

— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne, onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle niin sanonut?

— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. — Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin sanoitte nurmella!

— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se on huulillani.

Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.

* * * * *

Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä. Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä, ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle, toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.

Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi. Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana, kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.