II.
Solomon Notredame.
Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla, ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.
Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.
Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.
"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"
Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen, että se tuskin kummastuttikaan häntä.
"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies. Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila. Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen. Ymmärrätkö, poika?"
"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."
"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."
Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään, olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.
Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana ja vapisevana.
Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään. Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.
Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.
Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui tätä kohti.
Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.
Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen, se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti ratsastaja, tähystäen alas häneen.
"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.
"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."
Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."
Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle. Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat vapauden merkkejä.
Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi? Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.
Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."
Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.
"Rahan", vastasi Jehan.
"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.
Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä. "Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät matkaansa.
Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.
Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.
Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma. Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita. Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi, hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa, mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi — eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan käyttänyt ruokaa!
Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien varressa puolen leaguen [League vastaa jokseenkin kuutta kilometriä. Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."
Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei maantiellä odottavalle isännälleen.
"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa huomaat kyltistä Kolmen kyyhkysen majatalon. Pistäydy pihalle ja tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin, missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"
Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja muistutti näöltään vuorisuolaa.
Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa, oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta, oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.
"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu salaisopillisia kuvioita.
Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.
"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen silmänsä häneen.
"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."
"Täällä ei ole ketään sairaana?"
"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan."
"Eikä ketään rujoa?"
"Ei."
"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame, oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi, — joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."
Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä", pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa. Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on pahansuopa voima vaikuttamassa."
Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät, kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.
"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin, missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."
Isäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.
"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!" kuului hämmästyttävä tieto.
"Hiirakkoni?"
Vieras taivutti päätänsä.
"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"
"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."
Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin huoneessa silmät alas luotuina.
Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.
"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti. "Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette minua, niin näytän toteen."
"Niinkö?" virkahti isäntä uppiniskaisesti.
Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja täyttäkää tämä vihkivedellä".
Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa ulos hevonen".
Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus, hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.
Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä elukka potee mitään maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä niinkuin tuli. Amen! Amen!"
Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!
Taikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. "Haluan syödä", hän sanoi.
Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi hevosen kanssa.
Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.
"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen hevoseenne", oli vastauksena.
"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän jalosukuisuutenne ottaisi sen?"
"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun. Siten luen merkeistä."
Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.
"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras. "Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."
Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.