III.
Mies ja vaimo.
Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä; tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä — kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja kahlehti hänen sielunsa kauhulla.
Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"
Pojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.
"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'"
"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt pois silmänsä, muttei voinut.
"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi — ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"
"Jehan de Bault", kuiskasi poika väristen ja tutisten.
"Kovemmin!"
"Jehan de Bault."
"Sanele se markkinajuttusi."
"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."
"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"
"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa."
"Ja tuo kaikki on totta?"
"Niin."
"Kuka opetti sen sinulle?"
"En tiedä." Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.
"Mikä on ensimäisenä muistonasi?"
"Talo metsässä."
"Muistatko isääsi?"
"En."
"Äitiäsi?"
"En — kyllä — en ole varma."
"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?"
"En tiedä."
"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"
"En tiedä."
"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"
"En tiedä."
"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi kertaa."
Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi, ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä, josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.
Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella, kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse. Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa valmistettiin mitä joutuisimmin.
Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies, jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.
Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa, pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää. Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään muuta vähääkään tyhjää huonetta."
"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.
Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin ammattinne."
"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"
Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin. Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus, näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä, istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen, ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti. Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten miekkaakin.
Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.
"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."
"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen. "Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"
"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.
Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti, katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."
"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"
"Oi, Charles!" sopersi toinen heikosti.
"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin. Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin vesistellä."
Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."
Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi: "Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."
"Puoskarien", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.
"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn korjauksenne."
"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan ennustaessaan kuolemantapauksia."
Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon — riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.
Oli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.
Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa. Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen — tarkkaamattomasti.
"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."
"Hän on sievä lapsi", vastasi madame hymyillen heikosti.
"Kyllä, hyvännäköinen hän on", vahvisti mustapukuinen. "On yksi tietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan."
"Mikä niin?" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen tähdistälukijaa tarkkaavasti.
"Lemmenjuoma", vastasi tämä sävyisästi. "Hänen ulkomuotonsa, kuten madamenkin, vastaa sen tehoa aina."
Toinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. "Onko sellaisia olemassa?" hän sanoi. "Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut, että se kaikki on lastensatua."
"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame", vastasi tähdistälukija totisena, "suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte pärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä ja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin nuo? Tai jos vielä epäilette", hän jatkoi keveämmin, "niin katsokaa ympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia, ylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita. Näette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme. Puhun aiheettomasti", hän lisäsi kumartaen, "sillä madame de Vidoche ei voi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä".
Madame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään luotuina. "Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa", hän mutisi hiljaisesti.
"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme", vastasi mustapukuinen samaan tapaan.
Mutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja samassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. "Mitä hölynpölyä tuo on?" hän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. "Oletko lopettanut? Maksakaamme siis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua viettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?"
Hän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti ottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli huomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta tai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti mustapukuiselle "hyvää yötä" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan vaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan hän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa kiinnittämiseen.
Jotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua ja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli toista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa, kolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti silmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra de Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän katseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.
"Ka, sivumennen sanoen —" hän virkahti katsettansa nostamatta.
"Osoitteeni?" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi. "Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä, uskokaa minua", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, "annan teille madamen horoskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta halunnette".
"Luullakseni olette itse paholainen!" jupisi hra de Vidoche äkeästi, posket kalvenneina.
"Paljon mahdollista", vastasi tähdistälukija. "Miten olleekaan — näkemiin!"
Kun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de Paris'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle tuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. "Ei väliä, hyvä ystävä — ei ollenkaan", vastasi hra Notredame leppeästi. "Seuran kyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja nähdäkseni rikas mies."
"Vaimonsa kautta", sanoi isäntä varovasti. "Voi, niin rikkaan, että madame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten."
"Madame de Vidoche oli Pinatelista."
"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen käynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja tiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa."
"Haa!" mutisi tähdistälukija. "Taas Perigord. Sepä omituista."