IV.
Kaksiovinen talo.
Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta, ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi. Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin — se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja primeron syrjäytyvän ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä aikoina tarkkailivat.
Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista. Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise. Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili, olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty, Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema, Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren — Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman, häijynilkisen, vaarallisen maailman.
Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus, joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä, jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.
Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.
Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura, eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.
Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät, laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.
Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää, oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — ja heistä.
Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen, Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku. Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.
Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle, jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä. Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan puutteessa.
Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella. Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.
Poika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.
"Kenen olet?"
Jehan vilkui ympärilleen. Vihdoin hän jupisi kuivin huulin: "Teidän."
"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla on lyhyt muisti."
Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein kuiskasi Jehan: "Paholaisen."
"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä tämä on?"
Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.
"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."
Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"
Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein silmin.
"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on kuin sanoin. Sinä olet hänen. Hänen! Tästälähtein muistanet. Mene nyt."
Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä, mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä, sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko. Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta. Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.
Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä, kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi, mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.
Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää, mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.
Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä — siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.
Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön. Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun — muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään, kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan, — tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.
Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty, poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.
Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi hiljaa pois.