V
Ylempi holviovi.
Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea. Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette tunne minua?"
"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun päästään.
"Tiesittekö, että seurasin teitä?"
"Tulin näyttämään teille tietä."
"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen; "sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".
"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.
"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."
Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita pidätte lasten säikyttämiseksi."
"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset ovat kaupan".
"Kaupan?" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. "Kuka niitä ostaa?"
"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavan tuolle varsin väleen."
Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin. "Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua seisaalla kaiken yötä?"
Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche. Istuutukaahan."
"Olemmeko yksin?" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.
"Tottahan toki", vastasi tähdistälukija. "Ymmärrän asiani."
Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa, vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä. Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.
"Oh, lempo!" ärähti nuori mies viimein.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".
"Olen halullinen kuulemaan asianne", vastasi tähdistälukija kohteliaasti.
"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!"
Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua tällähaavaa, hra de Vidoche."
Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin annosta sille."
Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi Beaufortin herttuattarelle, niin cui malo? — siinä ei ole mitään pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"
Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi, "ja entä jos olinkin?"
"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi. "Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä, kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.
Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi käheästi. "Mitä tarkoitatte?"
"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa. Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.
Hra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.
"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla", pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule samaa, hra de Vidoche?"
Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli, että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua. Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän olisi nyt köyhä mies."
Hra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.
"Naimisiin mennessään hän oli köyhä mies, luullakseni", pitkitti tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame — nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee tuonut hänelle suuren omaisuuden."
"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle. Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on, että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet. "Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei, kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä! Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"
Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?" virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.
"Ka, kyllä", vastasi aatelismies katkerasti.
"Perigordissa?"
"Niinpä kyllä."
"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki jotain kerskattavaa!"
"Mon Dieu! Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta. Hän harppaili edes takaisin.
"Mikä hänen tyttönimensä oli?" tiedusti tähdistälukija ja kumartui ahjoon päin.
Nuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja katseli häntä epäluuloisesti. "Tyttönimensä?" hän mutisi. "Mitä se kuuluu asiaan?"
"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa", vastasi tähdistälukija kavalasti hymyillen, "niin minulla täytyy olla jotain pohjaa".
"Diane de Martinbault", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän uudessa raivonpurkauksessa sähähti: "Diane! Diable!"
"Hän peri sukutilat isältään?"
"Niin."
"Jolla oli poika? Kuollut nuorena?" jatkoi tähdistälukija tyynesti.
Hra de Vidoche katsoi häneen. "Se on totta", hän sanoi ynseästi. "Mutta minä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa."
Vastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti, sitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua sielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään inhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta. Hän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin ilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies kysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä hän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: "Tuossa paikassa! Kohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon. Mutta — ha! ha!" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä kovemmin ja kimakammin.
Hra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on joutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että tähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon ilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin pimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai mitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi miekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. "Sinä koira!" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun valossa; "tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja sen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko tehdä mitä pyydän, vai etkö?"
"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."
"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"
Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä: sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin, ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."
"Mainitkaa se!" sanoi toinen käskevästi.
"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche. Siinä on vaaraa, nähkääs."
"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!"
Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa, kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku kuuntelee!"
Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet, syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset, tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.
Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja väijyttyään.
"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.
"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.
"Millainen ääni se oli, mies?"
"Kumea jyrähdys. Joku liikkui."
Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta tulkaa katsomaan."
Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä, hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"
"Koettakaa", vastasi tähdistälukija lyhyeen.
Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."
Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä, joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan. "Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain — oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna, nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."
"Onko se tuskallista?" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen toisaanne.
Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."
"Se ei tule ilmi?"
"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta", vastasi tähdistälukija
halveksivasti. "Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoli
Englannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.
Mutta jos arvelette —"
Hän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat tuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto tunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. "Mitä nyt?" mutisi hra de Vidoche levottomasti.
"Asiatuttava", vastasi tähdistälukija säveästi. "Menen katsomaan. Älkää hievahtako ennen kuin tulen takaisin."
Hra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista ovea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun kerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku portaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras odottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.
* * * * *
Hän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen poika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään ja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja herkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi, muutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon tiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero olisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi keksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.
Sillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla, vaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet säikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä; ainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä yhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle. Hän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea naurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden siitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin hän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi sietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti poika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen juurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra de Vidochen hätäännyksen.
Jehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes rupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi vakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut selvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin mieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän matala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä säikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle enemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että joku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin nimi — se jäi häneltä tietämättä.
* * * * *
Nähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa olevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän käveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen liike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle, joita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki yläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu paeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen enemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.
Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut. Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään! Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään ihmetykseen.
Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.
Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli. Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun ja itserakkauden valju myhäily.
Hra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. "Vaimoni!" hän kuiskasi.
Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän nyökkäsi — kerran, toisen. "Mais oui, madame!" hän sanoi.
"Täällä? — nyt?" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.
"Hän on astrolabikamarissa."
"Mon Dieu!" huudahti aatelismies. "Mon Dieu!" Ja sitte hän vavahti ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"
"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet arvoituksellisessa hymyssään.
"Kelle?"
"Teille."
Aviomies hengähti syvään. "Minulleko?" hän huudahti. "Mahdotonta!"
"Mahdollista", vastasi mustapukuinen tyynesti, "ja totta".
"Mitä siis teette?"
"Annan hänelle sitä", vastasi tähdistälukija. Salaperäinen hymy, joka oli kaiken aikaa väikkynyt hänen kasvoillaan, kävi selkeämmäksi, tiukemmaksi, julmemmaksi. Hänen silmissään kiilui voitonriemu — ja pahuus. "Annan hänelle sitä", hän toisti.
"Mutta — mitä hän sillä tekee?" jupisi hra de Vidoche.
"Nauttii! Teitä hupsua, ettekö ymmärrä?" vastasi mustapukuinen terävästi. "Antakaa minulle takaisin ne jauhekääröt. Minä annan ne hänelle. Hän nauttii ne — itsekseen. Te säästytte — kaikesta!"
Hra de Vidoche horjui. "Taivasten tekijä!" hän huudahti. "Te lienette itse paholainen!"
"Kenties", vastasi mustapukuinen mies, "mutta tänne se jauhe!"