VIII.
Kainin merkki.
Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.
Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle. Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, — juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti. Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut, vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa, ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.
Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman mitään omantunnon nuhteita.
Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan, yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan, ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi. Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut. Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!
Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen ankeuteensa.
Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.
Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella, rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."
Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua, joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja; likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti; "sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."
Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Morbleu!" hän kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"
Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti. Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli valju, mykkä, tylsä.
"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen hänen kasvoihinsa.
"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on. Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."
"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.
"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni. Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka päivä löydä tryffeleitä."
"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"
"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"
"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."
He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin silmiin.
"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"
Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "Nom de ma mère!" huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"
Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi, miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.
"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja ihmetyksestä.
"Se on minun poikani!"
"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta. Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."
Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.
Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki, ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."
Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.
Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.
"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.
Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen", hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka, en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."
"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."
"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan. "Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä. Aion aterioida — hänestä!"
"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."
"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "Bon appétit!" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.
Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti. Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä, jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.
Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti, jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.
Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä. Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.
Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen, nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa näytösmiehen ullakkokamariin.
Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan. Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"
Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."
"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä. Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö, niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"
"Diable!" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka sitten olettekaan?"
"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.
Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"
Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä — uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen, että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa, missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.
Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.
"Apupoikasi?" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. "Mikä siis olet miehiäsi?"
"Nuorahyppijä, isä."
"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia mustia samettivaatteita?"
"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet takaisin, isä."
"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?"
Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä hän esimerkiksi vietti viime yön?"
Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."
"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!"
"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on minun."
"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan riemusta. "Deo laus! Deo laus!" hän lausui niin kaikuvasti, että kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!" — näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."
"Minne?"
"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."
"Te otatte pojan?"
"Suoraa päätä", vastasi pappi.
"Mon Dieu! Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten vimmasta. "Hän on minun!"
"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä, tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt! Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin apuria, jotka —"
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi. Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi. "Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."
"Suokaa anteeksi, isä", vastasi mies, "hän on kuollut".
Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi;
"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä
hiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.
Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."