IX.
Oikeuden edessä.
Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä, Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa. Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki. Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin huomatuksi.
Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen, miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä. Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi — vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata — että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi, epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa, lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."
Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies? Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet, niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin nimeä mainittaessa aina välillä.
Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia, toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.
Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen, mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus; tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta. Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat. Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan. Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä, satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää nainen.
Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua, pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut — puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.
Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa, keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä himmenivät, hän painui kokoon.
Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.
Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.
"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche, nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.
"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.
"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten.
"Tahdon hänet tuotavaksi tänne."
"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"
"Niin."
"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"
"Niin."
"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä. "Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa, vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."
Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta, jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä, tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.
Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.
Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista. Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista. Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi, ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus. "Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"
"En tiedä."
"Olitte nähnyt hänet ennen?"
"En."
"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?"
"Ei."
"Eikä lähtiessännekään?"
"Ei."
"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"
"Hän sanoi niin."
"Ja tahdotteko te väittää meille", muistutti tuomari, "että pelkästään tuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään tunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen ohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että olisitte sen itse nauttinut?"
"Tahdon."
"Epäilemättänne sen olleen muuta kuin mitä olitte pyytänyt?"
"Niin."
"Madame", virkkoi tuomari verkalleen, "se on uskomatonta". Hän vilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He nyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. "Ettekö tekin huomaa sitä?" hän sanoi melkein lempeästi.
"En", vastasi madame lujasti. "Se on totta."
"Kuvatkaa se poika, olkaa hyvä."
"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet", vastasi syytetty, häilyen ensi kertaa. "Hän näytti noin kahdentoista vanhalta."
"Vai niin", sanoi presidentti; "jatkakaa".
"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti.
"Oli pimeä."
"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen, todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua? Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"
Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä. "Minä rakastin miestäni."
"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin, luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."
Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko minua, niin kysykää Notredamelta."
"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko sitä vieläkin?"
Kuivin huulin mutisi toinen: "Kyllä."
"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "Kutsuttakoon
Solomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."
Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus — tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä, joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija, syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen oma etunsa?
Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa. Ensimäinen oli kuningas.
Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista vuoden aikana Ranskan valtias.
Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen kuolemaan!
Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.
Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:
"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"