X.
Kaksi todistajaa.
Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä, kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.
Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.
He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän nojautui omituisesti eteenpäin.
Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.
Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame", hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä, että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on tunnustanut."
Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.
"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.
Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"
Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan, huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.
"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton nainen, katsokaa rikoskumppanianne."
Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti, monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin. Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet hirmustuksella.
Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena, paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut. Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.
Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä! Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.
Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.
Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän, että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan, joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen sanovan. "Niin."
"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?" kysyi presidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta syytetty ei tiennyt mitään.
"Puolisen tuntia", vastasi poika lujasti ja rohkeasti,
"Olet varma siitä, että hän pyysi nimenomaan myrkkyä?"
"Varma olen."
"Ja madame?"
"Lemmenjauhetta."
"Kuulit molemmat keskustelut?"
"Molemmat."
"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet meille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena? Että hänen piti nauttia se itse?"
"Niin."
"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että juoma olikin annettava hänen miehelleen?"
"Niin."
"Myönnätkö siis", pitkitti presidentti hitaasti, "että sinä oikeastaan surmasitkin hra de Vidochen?"
Ensi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan hänelle urheutta.
"Myönnän", hän vastasi matalalla äänellä.
"Minkätähden?" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä. Hän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli kerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.
"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja minä pidin sitä oikeana", sopersi poika kauhuisin katsein. "Tahdoin pelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut."
Presidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta taholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen kiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät kyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta hän ei antanut hallita itseään. "Mitä tämä on?" hän huohotti. "Sanooko hän, että mieheni oli — siellä?"
"Kyllä, madame, niin hän kertoo", vastasi presidentti suopeasti.
"Ja että hän tuli ostamaan myrkkyä — minua varten?"
"Niin hän sanoo, madame."
Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia; rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni vain nyyhkimään heikosti.
Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."
Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen aatelislisäke, närkästytti häntä.
Poika myönsi.
"Kuka siis olet?"
Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.
"Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".
Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.
Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh! M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"
Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi. "Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"
"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!" vastasi reipas, karhea ääni, ja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan kanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. "Minä olen Perigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne", hän jatkoi. "Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen hänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan puettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut Perigordia."
"J—jo—joku on opettanut sen hänelle", arveli kuningas.
"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa", vastasi presidentti nöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: "Puhu, poika — kuka opetti sen sinulle?"
Mutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän ahdistettuna virkahti: "Baultin linnassa Perigordissa."
"Ei ole mitään semmoista paikkaat" huusi hra de Bresly lujasti.
Isä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli johtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä saattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut liian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.
"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista, hra de Bresly?" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.
"Ei minun tietääkseni. Monetkin voivat ylpeillä kahdesta."
"Rolandin verestä?"
Hra de Bresly kohautti olkapäitänsä. "Se on yhteistä meille kaikille", hän sanoi hymyillen.
Suuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui eteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. "Mikä oli isäsi nimi?" hän kysyi.
Jehan pudisti päätänsä, hervottomasti, surkeasti.
"Missä asuit?"
Sama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: "Ei kelpaa."
Presidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.
Mutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. "Osaatko lukea?" hän tiedusti.
"En", vastasi Jehan hiljaa.
"Entä sukusi vaakuna?" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa alkoivat käydä tuimiksi. "Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan otsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?"
Tovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden terävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät tulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. "Or, mount vert!" hän huusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi hitaasti, muuttuneella äänellä: "Se oli puu mäellä."
Voitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. "No", hän sanoi, "se kuuluu —"
Soturi nyökkäsi melkein jurosti. "Se on madame de Vidochen", hän vastasi.
"Ja hänen nimensä oli —"
"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!"
Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu. Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta palautumaan.
Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin. Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet, joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika. Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"
"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.
"Veli, sire", vastasi hra de Bresly.
Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli, katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva. Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"
* * * * *
Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin, joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu, jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti päivässä.
Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa, hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa, hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.
Vuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies Perigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä maantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan puiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle esittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä katsomaan maahovin isäntä, nuori poika.
Enempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin puolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin jäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä sadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia kiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin Martinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.