ENSIMMÄINEN LUKU.
Susi tulee.
Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin silloin, monia vuosia sitten — sinisen kesätaivaan ja linnantornin harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu. Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän kuin sisilisko, terävästi kysyi:
"Neiti, minkä vuoksi niin yhtämittaa katselette Cahorsin tielle?"
Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui, silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän meille sanoi aivan suoraan:
"Pojat, minä aijon mennä naimisiin herra de Pavannesin kanssa."
Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin nuhtelevasti.
"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.
Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen, joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän punastuen Croisette sanoi:
"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin —"
Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään — hän näet aina koetti ehättää ennen minua — ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:
"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin — niin kuin —"
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.
"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla kasvonsa — hän nimittäin itki — ja me veljekset istahdimme turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"
Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi hän minulle.
"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]
Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut — puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.
"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.
"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista, aivan pieni sotilasseura mukanaan."
Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette, joka oli nuorin — hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.
Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue piti häntä suuressa arvossa — hän oli katolilainen, vaan ei kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä, uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.
Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista; ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis olleet sivistymättömiä maantolloja.
Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä. Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.
Me syöksyimme kiireellä ylös ja mutisimme: "Susi!"
Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.
"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut matkatomun, tullakseni — ahaa!"
Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä. "Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.
Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.
"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti — se mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! — "Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."
"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame, sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi, vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin arkatuntoisia tässä suhteessa.
Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on —"
Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei pitänyt meitä saman arvoisina — että me olimme joutuneet kokonaan hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me — niin me hiivimme pois toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme rauhan häiritsijää.
Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että suippopartansa — joka oli siihen aikaan muotina hovissa — antoi hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka ei suvainnut mitään vastaväitöksiä — kaikki tämä yhteensä oli niin vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään. Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana, riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi näihinkin aikoihin — jotka Jumalan kiitos ovat menneitä — ja hänen nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä. Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä punastunut pyhän neitsyeen edessä.
Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers. Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt tahtovan vaivautua.
Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen. Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.
Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.
Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä
Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.
Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi. Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut sinnepäin katselemassa.
Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää polkua, joka laskeusi vuorilta.
"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä — jotakin, joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."
Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra Vidame", sanoin minä suutuksissani — Catherine oli kalpea ja äänetön — "herra vidame —", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa merkkiä.
Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika, toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.
Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta." Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle. Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa kätensä herra de Pavannesille."
Minä otaksuin — sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja huulten tärisevän, kun minä puhuin — että hän oli vain arvaillut. Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään, ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi — niin, Parisin ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."
Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.
"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"
Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli onnistunut täydellisesti.
Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme, kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin, elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä", sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä mahdollisuuksista.
"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.
"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."
"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.
"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla hyökätä!"
"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan mitä tulee Louis de Pavannesiin —"
Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja silmistään olivat kyyneleet poistuneet.
"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla on!"
Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot, kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.
Meille sopi näkymään osa vidamen talosta — se näkyi muutaman kadun mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa — Catherine voisi parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon portille.
Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan kadulle. Hänen ilonsa aiheena — sen pian huomasimme — oli muuan ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän pidätti hevostaan — joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella kivikadulla — puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu! Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä rajummin.
"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."
"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de
Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"
"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin minä. "Missä te kuhnustelette?"
Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen vicomtelta!"
Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen taakse kadoten näkyvistämme.
Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni — hänen kasvonsa olivat yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten — tuon reippaan pojan — tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha säihkyen.
"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin.
Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.
"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat? Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"
Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni, vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa — näin miehen julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä kourillaan.
En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme, koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat! Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan? Menkää — muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte palajaa kotia!"
Minä mahdoin näyttää pelottavalta — minä tiedän, että minä en ollut peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa — sillä he heti peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä. Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä. Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.
"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani. "Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"