KAHDESTOISTA LUKU.
Riemuisa aamu.
Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä. Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni, niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä hakemaan."
Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä täytyy olla hyvä omatunto."
"Epäilemättä parempi kuin teillä", sanoin, "tai isännällämme."
Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä, meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja. Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!
Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava, huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan. Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun sotamiehen seuraamana.
Hän oli kalpea ja vakava, vaan kuitenkin täydellisesti tyyni. Hänen silmissään oli omituinen ilme, aivan kuin hän olisi ajatellut jotakin, joka oli kaukana — ehkä ajatteli hän Kitiä auringonpaisteisten kukkulain takana Quercyssä, jossa hän niin usein oli ratsastanut hänen sivullaan, ilme, joka näytti sanovan, että mitä tahansa täällä tapahtuu, niin se ei hänelle merkitse mitään, ja että ero tapahtui tuolla, jossa Kit oli. Vaan ryhtinsä oli tyyni ja hillitty, käyntinsä levollinen ja pelkäämätön. Kun hän näki meidät, niin hänen kasvonsa vähän kirkastuivat ja hän tervehti meitä ystävällisesti, sekä vastasi arvokkaasti Buréa tervehdykseen. Croisette riensi heti hänen luokseen ja huuti hänen nimeään — Croisette oli aina ensimmäinen puhumaan. Vaan ennen kuin Louis ehti tarttua hänen käteensä, aukesivat äkkiä ovet salin toisella seinällä ja Bezers astui kiireesti sisään.
Hän oli yksinään. Hän katsoi ympärilleen, ja hänen vastenmielisillä kasvoillaan, jotka olivat punakat kuin kiivaasta kulusta, oli uhkaava ilme. Kun hän huomasi meidät, niin hän nyökäytti päätään ankaran näköisenä astuessaan perälle salia niin että kannukset kovasti kilisivät lattian lautoja vasten. Hän ei lausunut mitään tervehdykseksi meille, antoi vain Burélle ja sotamiehille merkin vetäytymään salin alipäähän. Ja sitten hän seisoi ja katsoi meitä, varsinkin kilpailijaansa. Ja hän katsoi ja katsoi viha silmistä liekehtien. Vallitsi hiljaisuus, pitkä hiljaisuus, jolloin ulkoa kuului melu ja varpusten iloinen siukutus katonräystäältä. Ja minä luulen, ettei ollut muita kuin Louis, jonka sydän tykki rauhallisesti.
Vihdoin Bezers katkasi hiljaisuuden.
"Herra de Pavannes!" alkoi hän ankaralla äänellä, vaikka hän koetti salata vihansa tympeään hymyyn ja teeskenneltyyn kohteliaisuuteen. "Herra de Pavannes. Minä olen kuninkaalta saanut määräyksen tapattaa kaikki hugenotit läänissäni. Voitteko sanoa mitään syyksi sitä vastaan, että minä alan toimeni teillä? Vai haluatteko palata ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon?"
Louis kohautti olkapäitä aivan kuin halveksuen, vaan ei vastannut mitään. Minä näin, miten vidame suonenvedontapaisesti väänsi suuria käsiään, vaan hän hillitsi itsensä, ja kun hän taas alkoi puhua, niin lausui hän verkalleen. "Hyvä", jatkoi hän vähintäkään välittämättä meistä — jotka olimme äänettömiä todistajia tässä omituisessa ottelussa näiden kahden miehen välillä — ja katsoi ainoastaan Louisiin. "Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin mikään muu elävä olento. Te olette estänyt minun aikeeni, herra de Pavannes, ja ryöstänyt minulta naisen, jota minä olen rakastanut. Kuusi päivää sitten olisin voinut teidät surmata. Te olitte silloin vallassani. Muistakaa vain, että minun ei olisi tarvinnut kuin jättää teidät roistoväelle, ja te tänäpäivänä makaisitte mätänemässä Montfauconin hirsipuissa, herra de Pavannes."
"Se on aivan totta", vastasi Louis tyyneesti, "mitäs siihen sanoja tuhlata?"
Vaan vidame jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. "Minä en jättänyt teitä roistoväelle, ja kuitenkin minä vihaan teitä — enemmän kuin koskaan ketään ihmistä olen vihannut, enkä minä ole taipuisa antamaan anteeksi. Vaan nyt, hyvä herra, on kostoni aika käsissä. Valan, jonka neljätoista päivää sitten vannoin rakastetullenne, minä pidän sanasta sanaan. Minä — hiljaa, pojanloppi!" jyrisytti hän ja kääntyi äkkiä meihin — "toisella kertaa täytän sanani teihinkin nähden!"
Croisette oli mutissut jotakin, ja tämä oli saattanut Bezersin tuiman katseen häneen. Vaan uhkauksella oli vaikutuksensa. Croisette vaikeni heti, ja miehet jäivät taas keskenään.
Vaan vidame näytti kuitenkin joutuneen hämilleen keskeytyksestä. Mutisten koko joukon valoja meni hän akkunan luo ja palasi taas takaisin. Kylmä raakuus, jolla hän oli tottunut peittämään vihansa ja vaikuttamaan toisiin samalla kun se kohotti hänen julman tekonsa vaikutusta, jäi häneltä nyt osaksi. Hän näyttäytyi nyt sellaisena kuin hän oli — despotisena ja väkivaltaisena ja tuimana, joka ilmaantui koko voimallaan tässä kiihkeässä ja välinpitämättömässä luonteessa, joka ei koskaan ollut tavannut mitään tarpeeksi lujaa estettä. Minäkin vapisin, minä sen tunnustan.
"Kuulkaa!" jatkoi hän palatessaan takaisin ja asettuessaan meidän eteemme, ja hän oli nyt kiivaampi kuin keskeytystä ennen. "Minä olisin voinut jättää teidät kuolemaan tuohon helvettiin siellä. Vaan minä en sitä tehnyt. Minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni, ja te olisitte silmänräpäyksessä revitty kappaleiksi! Vaan susi ei pyydystele rottia, eikä Bezers tarvitse kostoonsa kenenkään apua, ei kuninkaan eikä roistoväen! Kun minä ahdistan vihollistani, niin minä haluan saada hänet yksinäni, ymmärrättekö? Ja niin totta kuin meidän yllämme on taivas" — hän vaikeni hetkiseksi — "jos minä vielä kerran teidät tapaan, herra de Pavannes, niin minä teidät tapan sille paikalle!"
Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. — Sekaus, sanoin minä — sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt, pitäkää henkenne — lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"
Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle — vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.
"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"
"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan vain — —."
"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää Jumalan nimessä!"
Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.
Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä. Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime kerta kun minä — ja luulen jokainen meistä — näin Raoul de Marin, Vidame de Bezersin tässä elämässä.
Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan, sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei nykyaika voi ymmärtää — joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja — jos saa uskoa hänen ystäviään — vähän hyvää. Vaan paha on unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto elää kansan sydämmessä.
* * * * *
Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni seurueemme — palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt — kauniina kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat — kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.
Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa, josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin, vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.
Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä toisia ajatuksia — ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme — sankariin, jonka olimme jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.
Pavannes olisi silloin ollut mennyttä — melkein varmasti. Ainoastaan Bezers voimakkaalla joukollaan — me emme koskaan saaneet tietää oliko hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten — kykeni pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat olleet — ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa — olisivat uskaltaneet temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet. Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä olen elänyt.
Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.
Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi: "Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon, kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä — silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.
Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan viitaten Louista — se oli vaikuttavin hetki elämässäni — "Kas tuossa!"
Ja silloin näin auringon nousevan naisen kasvoille.
* * * * *
Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun 22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.
Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle, joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty ihmisten muistoon.