AB JA TAMMI.
Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.
No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.
Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan. Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä, joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.
Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen, joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia; nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan. Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.] olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.
Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia, vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.
Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä, niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan. Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti. Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan varsin helliä.
Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia. Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä, toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.
Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan. Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa. Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.
Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin, tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.
Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti, kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.
Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään, heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta, uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen, niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.
"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.
"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"
"Minäkö? Oh, minä olen Ab."
"Mistä sinä tulet?"
"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"
"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."
"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.
"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.
"Sama se", virkkoi Ab.
Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta. Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.