ABIN SUURI KEKSINTÖ.
Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva. Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja satunnaisesta seikasta.
Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.
Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten. Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa. Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön mielenkiinnon joksikin aikaa.
Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi. Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.
Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle, että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa. Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan, miten kaikki oli tapahtunut.
Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni, joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus. Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet, niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan. Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.
Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä. Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.
Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää, kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata. Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi, kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi itsekseen.
Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan. Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista, pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.
Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran, lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja laskettuaan sen menemään!
Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"
Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!
Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta, taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan. Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.
"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat."
Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.
"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni keppi puuhun."
Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota kaikkea perin ihastuneena.
"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään. Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki, niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"
Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut ensimäisen nuolensa.
Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken! Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle, että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!
Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan. Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi, vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta, jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä, joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä, vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat kuin jousikin.
Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä kohti.
Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa. Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus. Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.
Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä, vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.
Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.