AIMO EDISTYSASKEL.
Tuossa miellyttävässä seudussa Abin ja Nopsajalan elämä muuttui paljon hupaisemmaksi, sillä sen vaarat olivat vähentyneet ja taakka keventynyt. Mutta varsin kauaa he eivät jääneet Tulilaakson ainoiksi ihmisolennoiksi. Siellä oli tilaa monelle ja pian Rampa-ukko asettui pysyväisesti heidän luokseen, sillä hän viihtyi parhaiten Abin seurassa, tämä kun oli hänelle melkein kuin oma poika. Vanhukselle kaivettiin oma luola ja siinä hän vietti loppuikänsä onnellisena, valmistellen nuolen- ja keihäänkärkiä ja leikellen koristuksia.
Ennen pitkää seurasi moni muu hänen esimerkkiään ja niin sai alkunsa ensimäinen yhteiskunta. Sinne saapui Abin kotiväki, Korvapuoli, Punatäplä, Haukku, Pyökinlehti ja nuorimmat lapset, joita varten laadittiin uusi luola, ja sitten taivutettiin vanha Vaarakin tulemaan Kuukasvon sekä varttuneiden poikiensa, Oksan ja Kivikäden kanssa. Oivallisessa luonnonlinnassaan ei tällaisen joukon tarvinnut pelätä mitään vaaraa.
Jokapäiväiset keskinäiset neuvottelut tuottivat pian näkyväisiä tuloksia, ja näissä uusissa olosuhteissa luovuttiin monesta vanhasta tavasta. Puro, joka teki etelään päin virratessaan ison kaaren, syöksyi puolen virstan päässä jokeen, ja siellä oli viljalti vesilintuja ja kaloja. Metsässä vilisi riistaa ja kasvoi runsaasti hedelmä- ja terhopuita. Aukeamilla surisi villimehiläisiä ja ontoissa puissa sekä kallion halkeamissa tapasi kasoittain mettä. Nopsajalka oli muuten uuttera hunajankerääjä, hän kun kiipesi taitavasti ja oli erittäin perso makealle. Tällaisilla retkillä hänellä oli tavallisesti mukanaan joko Haukku tai Kuukasvo ja he toivat kotiin suuret määrät tätä herkullista riistaa.
Vuodet vierivät ja yhteiskunta kasvoi sekä lukumääräänsä että älyynsä nähden. Ab oli aina valmis kysymään neuvoa Rampa-ukolta, mutta seikkailuissa hänellä oli parhaimpana toverina luotettava Vaara, jonka kanssa tosiaan kannatti metsästää. Johtajinaan kaksi sellaista miestä laakson vankka väki kykeni rohkeasti käymään vaarallisimpienkin eläinten kimppuun, ja pian niiden luku vähenikin siinä määrässä, että jo lapsetkin uskalsivat liikuskella jyrkkäin varustusten ulkopuolella, jotka suojelivat liekkikehään jääneitä aukkoja. Pohjoispuolisen solan sulki korkea kivimuuri ja myöskin puron luona oli luja varustus. Laaksossa oli erinomaista elellä.
Ensin kaikki asuivat luolissa, joita oli kaivettu mureaan vuorenseinään, sillä alkuaikoina ei kukaan tulokkaista saattanut nukkua ehtymättömien liekkien kirkkaassa valossa. Mutta sitten eräänä keskikesänä Ab rupesi valittelemaan luolaa liian kuumaksi, ja Nopsajalka ja hän rakensivat silloin itselleen ulkosalle jonkinlaisen suojan, asettaen pitkiä oksia nojalleen kalliota vasten. Siten syntyi ensimäinen talo.
Tämä asumus osoittautui niin mukavaksi, että toisetkin rupesivat matkimaan heitä, ja pian oli jyrkän seinämän juurella kokonainen sarja samallaisia majoja. Lyhyen, ankaran talven tullen kaikki eivät vetäytyneetkään enää luoliinsa, vaan tekivät kotansa lämpöisemmiksi kattamalla seinät paksulla kaarnalla ja taljoilla, ja lopulta laaksossa luovuttiin kokonaan luola-asumuksesta. Oli kuitenkin yksi poikkeus. Rampa-ukko ei tahtonut hylätä lämmintä pesäänsä, vaan piti koko elämänsä ajan kallio-onkaloaan kotinaan.
Saapui sinne myöskin ulkosalta nuoria miehiä, laakson nuorukaisten tovereita, ja joukko milloin kasvoi, milloin hupeni, sillä luolaihmisten oli mahdotonta luopua heti kuljeskelevasta ja riippumattomasta elämästään. Mutta äidit saivat lapsia — etenkin oli tukeva Kuukasvo varsin onnellinen tässä suhteessa — ja muutaman vuoden kuluttua pyöriskeli puron partailla jo vankka pienokaislauma, kisaillen ja kamppaillen ankarasti, kuten luolalapsien tulikin. Perheiden päät olivat keskenään ystävällisissä suhteissa, mutta riippumattomia. Tavallisesti elettiin aivan itsekseen ja kukin omalla tavallaan, mutta suurilla metsästysretkillä tai vaaran uhatessa kaikki kokoontuivat ja toimivat sillä kertaa Abin johdolla, tunnustaen hänet vaieten päällikökseen. Ja nuoret miehet noutivat itselleen vaimoja naapurien luolista.
Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes kirjoittamatonta tottumuksen lakia.
Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata, nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa, mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat, niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettävä shakaalia, joka on kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]
Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan kovin paljoa entisestä.
Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin, jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä kiintymyksestä.
Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta. Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.
Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan. "Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.
Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä parantaminen?
Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta. Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan. Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.
Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa. Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.
Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja. Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon. Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja -väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen. Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.