ERÄS ATERIA.
Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle, jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin, eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli heillä kummallakin.
Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.
Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta. He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä. Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli käynyt levolle.
Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön. Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä, joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.
Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.