ESI-ISÄMME.
Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies, joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla, mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.
Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista, kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.
Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin, monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin. Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.
Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.
Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta. Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.
Ja heidän lapsensa olivat luonteeltaan uljaita, voimakkaita ja luotuja hallitsemaan, ja kylän kasvaessa johtovalta säilyi heidän käsissään. Myöhempien sukupolvien eläessä sen maan väestö sai kokea suuria ja ankaroita kärsimyksiä, mutta tämän ylvään, kypsyneen ja hyvin varustetun ryhmän ei tarvinnut paeta villipetojen lailla, kun arjalaisen tulvavirran ensimäinen heikko etujoukko ajautui länteen päin. Etujoukko kukistettiin, miehistä tehtiin orjia, naisista äitejä. Toisten seutujen luolaihmiset saivat tulvan kasvaessa väistyä pohjoiseen tullakseen siellä pakkasen puremiksi lappalaisiksi eli norjalaisten "skrallingeiksi", nykyajan eskimoiksi; mutta sellainen ei ollut kuuluisan Tulilaakson väestön eikä sen voimakkaiden vasallien kohtalo. Toisen ja yhä vielä alkuperäisen sivistyksen edustajille ei ollut mitään leikintekoa karkoittaa heitä varustetuista paikoista, eikä taistelu päättynytkään valloitukseen — ei ainakaan näillä tienoin — vaan sulautumiseen, mikä oli onneksi molemmille joukoille.
Ja vaikka luonnon ulkomuoto aikojen kuluessa vaihtelikin, vaikka myöhemmän jääkauden kylmyys ajelikin ihmisiä ja eläimiä paikasta toiseen, niin ensinnä muodostunut ryhmä pysyi kuitenkin ko'ossa kautta suurien luonnon mullistusten aina historiallisiin aikoihin asti, käyttääkseen vielä kauan hiottuja kiviaseitaan ja myöhemmin pronssikirveitä. Siitä erkani monta eri haaraa taistelunhaluisia puolustajia ja valloittajia, joista tuli iberejä, galleja, kelttiläisiä tai saksilaisia ja jotka kamppailivat perhe perhettä vastaan, sekaantuakseen näinä myöhäisinä aikoina jälleen toisiinsa.
Pari päivää sitten istui meren rannalla muuan nainen, katsellen kuinka aallot lipuivat hiekkaa vasten; hän oli sivistynyt, sangen kaunis ja älykäs ja ihanimpia ja parhaimpia olentoja maan päällä. Hänen kaltaisiaan on paljo. Pitkää aikaa ei ole kulunut siitä, kuin eräs luiseva mies, lempeä, lujatahtoinen ja jalo henkilö, kohosi laajan tasavallan ihailluksi sankariksi murtaessaan orjan kahleet neljän miljoonan ihmisen jäsenistä. Saarikodissaan, valtameren tuolla puolen, elää vanhus, joka kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta on säilyttänyt pirteytensä ja mielenkiintonsa maailman tapahtumiin, mahti mahtinsa menetettyäänkin, olento omiansa muistomerkiksi persoonallisessa historiassa, suuri mies. Vain muutamia vuosia takaperin koko maailma seisoi pää kumarassa, kun rakastamansa maan poveen laskettiin eräs henkilö, joka on liittänyt kansakunnat toisiinsa herättämällä niissä myötätuntoisuutta maailman "kurjia" kohtaan. Mannermaalla asustaa valppaana muuan kaljupäinen, ratsusaappaisiin pukeutunut jättiläinen, mies joka pääministerinä on mielensä mukaan määrännyt sen valtakunnan politiikan, jonka hän itse on suureksi osaksi luonut. Rannalla istuja nainen, suuri vapauttaja, ihmeellinen vanhus, mieltä järkyttävä kirjailija, mies jättiläisolemus sekä ruumiiltaan että hengeltään [Abraham Lincoln, Gladstone, Victor Hugo, Bismarck], kaikki saattavat he kehua kuuluvansa siihen rotuun, joka on saanut alkunsa Abin ja Nopsajalan verestä. Jokaisella heistä on ollut veressään niiden hiukkasien tuloksia, jotka liikkuivat Tulilaaksoon ensinnä asettuneen pariskunnan suonissa. Voimakas oli alkuperäinen mies, ripeä, kärsivällinen ja uskollinen alkuperäinen nainen. Aikansa voimakkaimpina ja taitavimpina he saattoivat suojella sikiöitään, synnyttää ja hoivata yhtä kykeneviä lapsia ja taata siten rotunsa pysyväisyyden. Näin on oivallinen sininen veri siirtynyt edelleen.
Tämä ei ole tarua eikä kuvittelua, tämä on vain todenperäistä historiaa.