IHMINEN JA HYEENA.
Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti maata.
Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.
Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta. Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia, ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen. Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.
Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen otsalla.
Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa, kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti. Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.
Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista, että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt tuota naista!
Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa. Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta. Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.
Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita. Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä, ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut huutamaan ja tullut pelastetuksi.
Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan, väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua, eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten, heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.
Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara. Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.
Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä, harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin, kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas, että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet sellaisiin seikkoihin.
He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva, karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä, jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi, olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut. Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille, tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat voimakasta lastaan.
Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle, vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa, jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.
Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä. Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen. Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli villihevosen takareisi.