JÄLLEEN TULIMAASSA.
Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet, jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.
Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen päivittäin liharavintoa?
Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään, ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset. Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja, jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen. Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta, vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.
Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.
Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.
Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.
Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynyt
jälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpä
Abin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.
Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille, jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta, tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.
Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi. Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.
Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia, kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä, silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi. Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan. Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi ja vakavammaksi.
Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä, joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä käsivarsiaan.
Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta. Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa. Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä. "Lähden Tulimaahan", hän sanoi.
Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta, missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.
Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden. Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä. Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen, ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.
Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja, joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.
Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi. "Nopsajalan pitää tulla kanssani."
Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.
Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka, jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi. Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon. Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan. Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.
Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.
Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se oli uutta ja suuremmoista.
Vaimo työskenteli onnellisena, mutta toisinaan hänet valtasi pieni väsymys. Ja hiukan sen jälkeen, kuin pariskunta oli sijoittunut uuteen kotiinsa, heille syntyi lapsi, roteva, tanakka poikanen, joka myöhemmin sai nimen Pikku Rampa.