KAUHUN VALLASSA.
Ab katsahti metsään, minne Nopsajalka oli paennut, ja sitten siihen mikä makasi hänen jalkainsa juuressa. Se oli Tammi — sillä oli hänen ystävänsä vartalo ja piirteet — mutta se ei ollut sittenkään Tammi. Se oli liian hiljaa ja lehdille vuotanut veri näytti liian kirkkaalta. Hänen raivonsa haihtui, hän halusi kuulla Tammen äänen ja kutsui häntä, mutta Tammi ei vastannut. Sitten hän rupesi verkalleen käsittämään, että Tammi oli kuollut ja että pedot söisivät sinä yönä vainajan, jos tämä jäisi siihen.
Se ajatus kannusti häntä epätoivoiseen, nopeaan toimintaan. Hän hypähti esiin, kietoi kätensä ruumiin ympärille ja kantoi sen erääseen kuoppaan tuolla metsäisellä rinteellä. Hän raatoi hurjasti, menetellen osittain samaten kuin oli nähnyt luolalaisten tehneen muita haudatessaan. Tammen aseet hän laski tämän viereen. Hän otti vyöltään oman veitsensä, koska se oli parempi kuin Tammen, ja pisti sen vainajan käteen. Peitettyään sitten ruumiin pyökinlehdillä hän väänsi teräväkärkisellä oksalla kuopan laidoilta multaa päälle ja viskeli katteeksi niin raskaita kiviä, kuin jaksoi nostaa. Niin kohosi iso kiviröykkiö yli eränkävijän, joka ei ollut koskaan enää metsästävä.
Huohottaen istahti Ab paadelle katselemaan luomaansa muistomerkkiä. Uudelleen hän kutsui Tammea, mutta vastausta ei tullut nytkään. Aurinko oli mennyt mailleen, illan varjot verhosivat hänet yhä tiheämpään vaippaan. Eloon jääneen valtasi tunne, joka oli yhtä kammottava kuin uusikin. Hän päästi huudahduksen, joka kuului melkein parahdukselta, hypähti seisaalleen ja syöksähti kauhistuneena pakoon.
Sen hän vain tiesi, että hänellä oli ruumiissaan jonkinlaista kipua, mutta se oli toisellaista ja toisessa paikassa kuin sillä kertaa, kun hän oli syönyt myrkyllisiä marjoja tai liian paljon pikku peuran paistia. Tämä oli hirveätä ahdistusta, joka ei tuntunut vaikuttavan hänen ruumiiseensa, vaan sai hänet yhä ajattelemaan kuollutta ja herätti hänessä halun paeta ja juosta herkeämättä.
Sinä päivänä hän oli jo juossut vahvasti, mutta ei häntä nyt uuvuttanut. Hänen jaloissaan tuntui olevan hirveän kovat jäntereet, mutta pääpuolessa oli jotain, mikä niiden oli kuljetettava pois jonkun luota, niin nopeasti ja niin kauas kuin suinkin. Sankasta metsästä hän juoksi länteen käsin alas laajalle rämeikölle, jonka takana kallioseutu sijaitsi. Varemmin hän oli aniharvoin uskaltanut lähteä sen petolliselle pohjalle, mutta vähätpä hän nyt välitti sellaisista vaaroista. Hän teki pitkiä loikkauksia ja lihakset ja jäntereet tottelivat hänen ajatuksiaan. Ken halusi päästä turvallisesti tuon rämeikön poikki, sen oli astuttava toisinaan melkein jalan koskematta ja ponnahdettava kyljittäin; se retki vaati paljon voimaa, älyä ja uhkarohkeutta.
Mutta se kävi ajattelematta, oppaana oli pitkän harjoituksen synnyttämä vaisto, jota tällä kertaa vielä teroitti kaiken pelon puute. Jokainen jäntevä varvas osui aivan täsmällisesti kantaville paikoille, ja huomaamattaan ja vaarasta välittämättä hän pakeni ammottavan kuoleman yli aivan yhtä helposti, kuin jos olisi juossut kovalla metsäpolulla. Ei hän ajatellut eikä tiennyt mitä teki, eikä hän välittänyt siitä. Hän vain juoksi pakoon jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Minkä vuoksi täytyi hänen nyt juosta? Olihan hän varemminkin surmannut, ei ollut välittänyt sen enempää, vaan unohtanut. Miksi välittäisi hän nytkään? Mutta siinähän oli se, mikä pani hänet juoksemaan. Ja missä oli Tammi? Kohtaisiko hän Tammen jälleen ja saisivatko he metsästää yhdessä? Eivät, Tammi ei tulisi koskaan ja hän, Ab, oli saanut sen aikaan! Hänen täytyi juosta. Ei häntä kukaan ajanut takaa — sen hän kyllä tiesi — mutta juosta hänen täytyi!
Räme jäi taakse, yö oli tullut, mutta hän juoksi edelleen, painaltuen saloon, joka oli karhujen ja tiikerien tyyssija. Tulkoon mitä hyvänsä, kunhan se vaan saa hänet unohtamaan tuon oudon tunteen ja sen, mikä panee hänet juoksemaan! Hän heittäysi eräälle metsäpolulle, peräti uhkarohkeana, kaivaten lievennystä, etsien mitä vaan tielle sattuisi!
Sillä aikakaudella ja sellaisessa seudussa oli aivan luonnollista että ihmisolento, joka yöllä juoksi metsäpolkua pitkin, oli kohtaava jonkun hurjan villipedon, joka halasi häntä ravinnokseen. Mutta Ab oli kuin sokaistu, hän ei olisi karttanut kamppailua, vaikkapa vastustajaksi olisi ilmestynyt karhu-hirviö taikka iso tiikerikin. Hänen hurjuutensa oli aivan mieletöntä. Tietämättään hän oli todellinen itsemurhaaja, joskin sellainen, joka tahtoi kuolla taistellen. Mitä merkitsi hänelle tänä yönä paino ja voima? Mitä merkitsi kahakka nälkäisten nelijalkaisten kanssa? Jos jotkut pedoista koettaisivat riistää häneltä hengen ja syödä hänen ruumiinsa, niin huojennusta se vaan toisi. Arvottomalta tuntui hänen elämänsä, ja mitä tulee petoihin — tässä ilmeni luolaihmisen oivallinen kuoloa uhmaava ominaisuus — niin kummastipa kävisi, ellei sellainen taistelu maksaisi useamman henkeä! Mutta kaikki tämä kangasti ajatuksissa vain hämärästi ja epämääräisenä.
Toisinaan hän kiljahti juostessaan, ikäänkuin kuolemaa kutsuen. Hän kiljahti aina, kun näki ajatuksissaan Tammen makaavan hengetönnä. Niin juoksi ihminen, joka oli surmannut toisen.
Hänen edestään kuului ärjyntää, joku syöksyi äkkiä esiin pensaikosta ja hän lennähti taaksepäin, huumaantuneena ja verta vuotaen, sillä iso käpälä oli osunut häneen. Peto, mikä se sitten lieneekään, oli nälkäinen ja luuli tavanneensa sopivan saaliin. Mutta onnettomuudekseen ei tämä eläin — se oli epäilemättä karhu — käsittänyt että olento, jonka se nyt aikoi syödä, erosi melkoisesti niistä elävistä, jotka kuuluivat sen tavalliseen ruokalistaan. Karhu ei aprikoinut, se vaan tunkeutui eteenpäin rutistaakseen lopun henkeä juoksijasta, jonka sen iso kämmen oli iskenyt maahan, ja ryhtyäkseen sitten aterioimaan.
Ihminen ei ollut haavoittunut sanottavasti. Hänen nahkatakkinsa oli suojellut häntä ja hänen jäntevä ruumiinsa oli siksi sitkeä, ettei muutaman jalan lennähdys taaksepäin saattanut käydä turmiolliseksi. Varsin varmasti ja äkillisesti oli hänelle nyt jätetty ratkaistavaksi kysymys: elää vaiko kuolla, ja se teki tuolle puolihullulle juoksijalle hyvää, sillä se selvitti hänen järkensä.
Mutta hänen hurjuuttaan ja uhkarohkeuttaan ei se poistanut. Melkein mielipuolen voimalla hän karkasi kohti sitä, jota hän milloin hyvänsä muulloin olisi paennut, ja heiluttaen kirvestään salamannopeasti hän iski hirvittävästi tuohon isoon kumartuneeseen päähän. Jälleen hän kiljahti tuntiessaan kiven rusahtaen tunkeutuvan luuhun, vaikka iso kämmen viskasikin hänet sivulyönnillä pensastoon. Hän hypähti jaloilleen ja näki jonkun suunnattoman, tumman ähkyvän möhkäleen kieriskelevän polulla. Sen enempää ei hän ajatellut, vaan juoksi huohottaen edelleen. Kohtalon kummallisesta oikusta oli hullaantunut mies iskenyt kirveensä melkein vartta myöten rotevan ahdistajansa kalloon. Tuskinpa lienee siten asestettu luolamies koskaan tehnyt sellaista urostekoa. Voittaja juoksi edelleen hurjasti ja nyt aseetonna.
Ennen pitkää maisema rupesi muuttumaan hänen ympärillään. Metsä harveni ja varmoja polkuja oli vähemmän. Edessä kohosi jonkinlainen ylämäki ja hän kiipesi sen päähän, joskin hiukan vauhtiaan hiljentäen, sillä pakottavasta voimasta huolimatta luonto alkoi vaatia osaansa ja lihakset rupesivat väsymään. Yhä harvemmaksi kävi metsä. Hän tiesi nyt joutuneensa ylävään kallioseutuun ja että vähän matkan päässä oli Tulimaa, josta Rampa-ukko oli usein hänelle puhellut.
Hän hyökkäsi ulos metsästä, ja tullessaan jälleen tähtien valoon hän kuuli aivan läheltä pahaa ennustavaa vinkunaa ja takaansa etäistä ulvontaa. Susilauma oli hänen kintereillään!
Väristys valtasi hänet. Elämisen vaisto oli jälleen elpynyt, kun kauhu, jota hän oli paennut, jäi yhä kauemmaksi jälelle. Jos hän olisi kuullut nuo äänet ennen aukealle tuloaan, niin hän olisi etsinyt turvaa puunlatvasta. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänen oli juostava umpimähkään poikki suunnattoman lakeuden löytääkseen sen takaa edes jonkinlaista suojaa. Kaukaa vilkkui pimeyden läpi tulenvaloa. Hän huohotti uupuneena, mutta takaa kuuluvat äänet palauttivat kuolemaa tavoittelevan jälleen elämään. Pää kumarassa hän ponnisti eteenpäin ankarammin kuin koskaan ennen hurjan ja rohkean elämänsä aikana.
Silloiset sudet olivat isompia, nopeampia ja julmempia petoja kuin pohjoisten seutujen ja historiallisen ajan riutuneet harmaat hukat. Hyvin ne juoksivat, mutta niin teki myöskin silloinen ihminen ja ajo kävi ankaraksi. Pelastaakseen henkensä Ab pyyhälsi läähättäen yli kallioisen maan, uhraten viimeisetkin voimansa suuremmoiseen loppuponnistukseen. Suoraan valoa kohti hän juoksi ja nopeasti ja hellittämättä seurasivat häntä sudet, kapsahtaen kerääntyneinä esiin metsästä. Yhä kirkkaampana loisti valo ihmisen edessä, yhä selvemmäksi kävi hänen takanaan vainoojien synnyttämä ääni. Mies oli hirmuisessa asemassa. Ei hän enää ajatellut, mitä äskettäin oli tehnyt. Hän vaan juoksi.
Valoa lähestyessään hän huomasi sen ulottuvan ikäänkuin jonkinlaisena liekkiaitana hänen tiensä poikki. Aidassa oli kohtia, joissa tuli ei kohonnut niin korkealle kuin muualla. Hän ei epäröinyt, vaan juoksi päin. Sudet kerääntyivät yhä lähemmäksi ja hän kiiti suoraan liekkejä kohti. Vielä oli yksi mahdollisuus jälellä ja hän turvautui siihen empimättä. Liekkiseinä hohti nyt aivan hänen edessään, takana narskuivat kuolaiset leuat saaliin toivossa. Viimeisensä ponnistaen Ab ryntäsi tulimuurin matalimmalle kohdalle ja heittäytyi pitkällä loikkauksella keltaisten liekkien kiemurtelevien kielekkeiden läpi.
Ihminen oli turvassa! Hetkinen tuntui polttoa ja sitten hän havaitsi sätkyttelevänsä vihreällä nurmella. Hänessä oli vielä hiukkanen epätoivon voimaa ja hän hypähti pystyyn katsellakseen ympärilleen. Susia ei enää näkynyt. Vieressä oli iso laakea paasi; hän kapusi sille ja saattoi nyt liekkien yli eroittaa äskeisten vainoojainsa säihkyvät silmät. Ne juoksivat edestakaisin, raivoisina himoten saalistaan, mutta tuli, jota ne eivät uskaltaneet lähestyä, piti ne loitolla hänestä. Huohottaen ja uhmaillen Ab kohosi seisaalleen paadella, näyttäen tulen loimussa komealta olennolta.
Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä, joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle hurjaa tyydytystä.
Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.
Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt tajuttomaksi.
Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään. Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta. Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut. Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.
Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta. Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.
Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään, sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata, raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.