KOSINTA.
Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle, jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.
Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi. Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään. Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta Nopsajalka puhkesi puhumaan:
"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan sokea.
"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.
"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä. Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.
Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen, kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.
Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti, vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.
Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa, vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän kohtuun.
Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen, joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut toistakaan naista miehiä auttamassa.
Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi. Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan. Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa, Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.
Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja, kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.
Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä, paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.
Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?
"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki myöskin vanhempi veli, Oksa.
"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se, joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!" Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.
Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.
Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin alkoi uusi hallitusjärjestelmä.
Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan, missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan, niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti hilpeään nauruun.
Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?" Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi. Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset olleetkaan erittäin tavallisia.
Nopsajalan rinnassa oli jotain, joka painoi kiven tavoin. Se oli yhtä raskas, niin hän ajatteli, kuin kivi tuon miehen yllä, joka nyt makasi mustassa mullassa siitä syystä, että oli juossut hänen peräänsä. Kukahan se oli? Saattoi olla Ab! Ja kaiken yötä tyttö heittelehti levottomana lehtivuoteellaan eikä saanut rauhaa seuraavinakaan öinä.
Mitä Kuukasvoon tulee, niin vaikeata on sanoa, mitä tuo pullea ja pörröinen nuori olento ajatteli, kun perhe oli perehtynyt uuteen järjestykseen ja hän itse antautunut emännän tehtäviinsä. Yhtä leveä oli hänen hymynsä, yhtä hilpeä hänen mielensä, mutta kukapa tietää, mitä hän tuumi nähdessään Nopsajalan palavan katseen ja mietiskelevän ilmeen. Ehkäpä hän muisteli toisinaan noita kahta nuorta miestä, joiden hän oli aivan äskettäin nähnyt osoittavan sellaista voimaa ja väkevyyttä ja joita niin kernaasti katseli. Nyt hän oli vaimo, mutta kuului toisellaiselle miehelle. No, oli miten hyvänsä; Vaara oli hyvä turva ja oivallinen riistan hankkija — sitäpaitsi komea mies.
Nopsajalka ei oleskellut nykyisin paljoa luolassa. Hän pysytteli sen edessä olevalla aukeamalla tai vaelteli läheisessä metsässä. Naisen vaisto neuvoi häntä liikuskelemaan ulkosalla, milloin hän vain saattoi. Muuan mies tulisi etsimään häntä. Mutta se ajatus herätti myöskin kauheata pelkoa. Kuka se olisi? Eräänä iltapäivänä hän näki sitten jotain.
Metsä-aukeaman poikki, lähellä luolaa, livahti kaksi harmaata olentoa ja tuossa tuokiossa istui tyttö puussa. Nyt seurasi jotain odottamatonta. Aivan noiden harmaiden otusten kintereillä saapui mies täysissä aseissa, innokkaana, valppaana ja äänetönnä, antaen katseittensa etsien harhailla yli aukeaman. Se oli Ab.
Tyttö huudahti riemusta, mutta kyyristyi sitten säikähtyneenä lehvien suojaan. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ratkaistu oli kysymys, joka oli niin kiusannut hänen mieltään! Mies, joka makasi maan povessa Vaaran rinteellä, oli Tammi eikä Ab.
Silloin kuului joku kapuavan nopeasti ylöspäin ja nuori luolamies ilmestyi hänen rinnalleen oksalle. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan pakenemisesta. Tytön kasvot puhuivat kyllin selvää kieltä, niin selvää että Ab, joka oli vielä hiljattain päätöksestään huolimatta tuntenut epäilystä, tiesi valittunsa kuuluvan hänelle. Heidät valtasi onnellisuus, joka aina lankeaa lempivien osalle, olkootpa sitten ihmisiä, lintuja tai nelijalkaisia. Ja sitten tehtiin nopea päätös. Ab vaati neitoa lähtemään viipymättä kerallaan ja kertoi hänelle uudesta luolastaan ja kaikista hommistaan. Mutta tämä säikähtyi peräti kuullessaan tulevan kodin sijaitsevan petojen suosimassa vaarallisessa seudussa. Silloin Ab otti puheeksi nuo pienet lentävät keihäät, jotka Rampa-ukko oli hänelle valmistanut, ja ihmeellisen jousensa, joka lennätti ne kohti. Se rauhoitti tyttöä, hän rupesi pian tuntemaan verratonta urheutta ja ylpeilemään uljaasta miehestään.
Ei ollut tällä kertaa lainkaan tarpeen viedä tyttöä väkivalloin tai viekkaudella, sillä Vaara antoi täyden tunnustuksen Abin voimalle ja kunnolle. Molemmat kävivät yhdessä luolalle, missä rakennettiin juhla-ateria, ja myöhemmällä lähti kaksi nahkapukuista ihmistä, mies ja vaimo, yhdessä samoamaan salon halki. Pitkä oli matka ja tarkkaan oli tähystettävä vieraan seudun polkuja riennettäessä. Mutta lopulta ennätettiin luolalle, juuri kun aurinko laskeutui punaisena, valaen kaikkialle ruusunkarvaista hehkuaan.
Äänettöminä astui pari aukeamalle, jonka laidassa sijaitsi heidän asumuksensa ja linnansa. Suunnaton paasi suojeli luolan suuta, jättäen siihen vain ahtaan aukon. Taivasta kohti kohosi somasti kiemurrellen savua hiiltyvästä nuotiosta, jonka Ab oli edellisenä päivänä laatinut. Kaikkea tätä katsellessaan Nopsajalka nauroi iloisesti, joskin väristen, sillä hän oli nyt antautunut miehelle ja tämä oli johtanut hänet asuntoonsa.
Mutta mies katseli neitoaan ihastuneena. Hänen suonensa tykkivät kiivaasti. Kätensä hän kietoi naisensa ympärille ja yhdessä he astuivat luolaan. Heillä oli häät, mutta ilman juhlamenoja. Niinkuin satakielet yhtyvät toisensa tavattuaan, tai kuten koirashirvi ottaa itselleen puolison, niin tuli näistäkin kahdesta uskollinen aviopari.
Pimeys verhosi maan, luolan suulle rakennettu tuli leimahti ilmi liekkiin ja Ab ja Nopsajalka alkoivat yhdyselämänsä.