KOTIASKAREITA.
Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä, karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä. Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi. Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista, sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin, sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.
Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä, etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen, joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän suoriutui varsin moitteettomasti.
Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen hänen tuloksiinsa.
Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä, että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi perheelle!
Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina, ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä, kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.
Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.
Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen, joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan suoritettavaksi.
Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko lihaa ja vettä.
Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva jättiläiskeitto.
Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.
Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään. Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan; Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja Kump."
Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin, mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.
Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin luolan ahtaan aukon luo.
Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.
Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan nähneet.
Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona, olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo vanhempi ja vaatimattomampi.
Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta, joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.