KOTOSALLA.
Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.
Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias. Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.
Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi. Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.
Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona. Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.
Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli, Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät. Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta, sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä hellyyttä ja isällisyyttä.
Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet. Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin, tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.
Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta turvassa.
Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten aikana.
Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.
Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin. Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä ajattelematon kuin metsäneläimet.
Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin metsämies ja sodankävijä!
Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden, ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.