KUHERRUSAJAN JATKOA.
Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä, mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään. Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet epäedullisempaan asemaan.
Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan, veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se korvattiin muulla tavoin.
Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen, joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.
Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.
Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista, naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu puoliso.
Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi. Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.
Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista. Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan. Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen, joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.
Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi. Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.
Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.
Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta. Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi, mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.
Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.
Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta, missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen, etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä, tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan, joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!
Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista taitavin.
Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.
Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua, sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota. Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella, hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa ahdingossa.
Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä, ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen kymmenkunnasta eri paikasta.
He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa. Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.
Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta. Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"
Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.
Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten, ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä, kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.
Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen, ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista kohtaan.
Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:
"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen ilmiön."
Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan. Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton, kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella. Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään, mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!
Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään. Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta. Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja, jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei pelännyt.
Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi, mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.
Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä, tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä lopulta katosi miellyttävä maku.
Kaikki nämä pakottavat seikat loivat hiukan varjoa heidän kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen, ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.