KUHERRUSKUUKAUSI.
Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon tykkivän.
Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä oli jänteestään päästetty jousi.
Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän tehokkaaksi.
On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle olennolle.
Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi, kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä. Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen. Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä pyöreämmäksi.
Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää. Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain karjuva huuto!
Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen. Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.
Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan. Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!
Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi hetkessä.
Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin korkeasta männystä.
Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi, jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo, joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta, eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.
Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.
Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.
Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden, jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti heidätkin, jotka olivat osa siitä.
Herätessään Abilla oli muutakin ajateltavana kuin Nopsajalka, sillä hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki. Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä, että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan! Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.
Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään. Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähellään mies, ja tämän ääni sai hänet vähitellen rauhoittumaan.
Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa, kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!
Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.
Siitä puusta, johon Nopsajalka oli paennut, ojentautui useita pitkiä, ohuita oksia alaspäin jättiläispyökkiä kohti: Ab väitti, että jäntevälle, notkealle ja hentoruumiiselle Nopsajalalle oli mahdollista — juuri mahdollista — heittäytyä joltakin korkeamman puun oksalta kaaressa heidän välillään ammottavan aukon poikki ja päätyä pyökin oksien sekaan hänen luokseen. Vahvat käsivartensa hän lupasi pitää valmiina ottamaan hänet vastaan, kestämään töytäyksen ja estämään häntä putoamasta. Ja antaakseen enemmän tukea pyynnölleen hän huomautti, että heitä odotti nälkäkuolema, elleivät nyt ryhtyisi ratkaisevaan tekoon, kun taasen hänen suunnitelmansa epäonnistuminen tuottaisi nopean, joskin kauhean lopun. Heillä oli nyt yksi keino jälellä ja siihen oli turvauduttava. Niinpä Ab huusi nuorelle vaimolleen:
"Kiipeä oksaa myöten yläpuolelleni, heiluta ankarasti ja heittäydy tänne päin. Otan sinut vastaan ja pidän kiinni. Olen väkevä!"
Nainen epäröi yhä, vaikka luottikin mieheensä. Se oli kova koetus aikaan ja tilaisuuteenkin nähden. Mutta nälkä ja vilu ahdistivat, ja hän oli luonnollisesti hyvin rohkea. Hän laskeutui alaspäin ja kiipesi kauas ulottuvalle oksalle. Kuilun toisella puolen istui Ab tukevat jalat käärittyinä oksan ympäri ja jäntevät ruskeat käsivarret luottavaisesti ojennettuina, istui katsellen häntä pyytävin silmin, joissa kuvastui rakkautta ja kaipausta ja melko lailla taistelunhaluakin.
Pitäen lujasti kiinni ylempänä olevasta haarasta hän kulki eteenpäin oksaa pitkin, kunnes se rupesi keinumaan ankarasti hänen paljaiden jalkojensa alla. Sitten tuli hetki, jolloin uskallus joutui kovaan koetukseen. Hän pysähtyi äkisti, tarttui käsillään alempaan oksaan, laskeutui riippumaan sen alapuolelle ja siirtyi sitten vuoro-ottein eteenpäin melkein sen päähän asti. Nyt hän alkoi huojua edes takaisin. Hän oli vain muutaman kyynärän Abin yläpuolella, heiluen ilmassa, hänen allaan vaanivat molemmat nälkäiset kontiot odottavin, punertavin silmin ja kidat kuolaa valuen. Se oli hirvittävä hetki. Pian hän olisi joko petojen raatelema muodoton jäännös tai myöskin nainen, jolle elämä oli avautunut uudelleen. Hän katsahti Abiin, sai uutta rohkeutta ja valmistautui suureen ponnistukseensa, jonka täytyi lopettaa kaikki tai luoda enemmän eloa.
Hän huojui edestakaisin, jokainen käsivarsien koukistus ja suoristus ja taivutus antoi lisää vauhtia heilahduksille ja keräsi voimaa siihen heittoon, jonka hän aikoi tehdä. Ainoastaan epätoivo ja väkevyys saattoivat hänet tottelemaan Abin käheätä käskyä.
Ojentaen lujia käsivarsiaan ja tuntien nälkäisten karhujen julmien katseiden tunkeutuvan sydämeensä asti Ab kurottautui eteen- ja ylöspäin, kun naisen heilahdukset lähestyivät huippukohtaansa. Nopsajalka päästi varoitushuudon, hellitti kätensä ja lennähti alas- ja eteenpäin kuin vasama pilkkaansa.
Ab oli väkevä mies, mutta kun nainen päätyi hänen tukevien käsivarsiensa varaan — ja sen hän teki kauniisti — niin silmänräpäyksen ajan riippui hiuskarvasta, putoaisivatko molemmat maahan vai pelastuisivatko yhdessä. Hän otti taakan vastaan taitavasti, mutta töytäys oli kova ja pani hänet heilahtamaan. Tavattomalla ponnistuksella hän vetäysi vavisten jälleen oksan varaan, mistä hän oli ollut lentämäisillään irralleen, ja asetti samalla rinnalleen juuri sieppaamansa olennon.
Nämä kaksi yksinkertaista rakastavaista, jotka olivat täten pelastuneet tukalasta tilasta, eivät virkkaneet hetkeen sanaakaan. Vetäen syvään henkeänsä ja koettaen saattaa mielensä tasapainoon he istuivat vierekkäin tukevalla oksallaan, kumpikin yhtä turvallisena ja sinä hetkenä yhtä tyytyväisenä, kuin olisivat levänneet vuoteellaan luolassa. He huohottivat ankarasti, mutta riemuitsivat sydämensä pohjasta. Eikä ollutkaan juuri luultavaa, että tuo hetkellinen hengenvaarallinen tapahtuma vaikuttaisi pitkällisemmin heidän karaistuihin hermoihinsa.
Muutaman minuutin he istuivat näin yhdessä käsivarret kiedottuina toistensa ympärille ja vetäen syvään henkeänsä. Sitten he alkoivat nauraa hihittää, kun henkeä rupesi riittämään sellaisen inhimillisen tunteen ilmaisemiseksi. Vähitellen hengitys muuttui yhä tasaisemmaksi. Molemmat olivat päässeet luonnolliseen tilaansa, ja Abin kasvot pitenivät ja piirteet kävivät selvemmiksi. Hän oli jälleen oma itsensä, mutta mieli oli kaukana lemmenleikistä. Päästäen voitonriemuisan huudahduksen, joka kajahti halki metsän, hän pudisti hurjana nyrkkiään alhaalla oleville pedoille ja kurottautui ottamaan jousta, joka riippui Nopsajalan selässä.