LAPSI METSÄSSÄ.
Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.
Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.
Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.
Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään. Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia. Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa, vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan mieheksi.
Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti, vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.
Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s. Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä. Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti, siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata. Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava. Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia, kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.
Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa. Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.
Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta, kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju, kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa. Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta. Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.
Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan. Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä, että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle. Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä ja hänen pukuaan.
Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan vietäväksi.
Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja, sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.
Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri. — Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä paljon.
Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista, mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut. Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.