MAMMUTINPEIJAISET.
Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle. Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle. Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.
Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.
Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.
Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina. Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen — mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.
Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia. Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita, laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella päiväkausia mitä ylellisimmin.
Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia, suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään. Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia' huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita murskattiin mehua etsittäessä.
Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin. Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi, vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti. Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin, savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä onnellisiksi.
Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa. Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja, jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat, jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa. Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat silmäyksiä.
Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä. Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale, joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.
Lähellä nuotiota, jonka ympärille oli kerääntynyt tusinan verta ihmisiä, seisoi kaksi neitoa vieretysten. He söivät parhaillaan, eivät ahneesti, mutta ilmeisellä mielenkiinnolla, sillä he eivät olleet saapuneet varhaisimpien joukossa. Näihin kahteen oli Abin harhaileva katse sattunut, heihin se oli pysähtynyt eikä ollutkaan kummallista, että hän osoitti sellaista hartautta. Molemmat olivat omiansa herättämään huomiota, vaikka vaikeata olisi kuvitella sen erilaisempaa paria. Toinen oli solakka, toinen aivan päinvastaista rakennetta, mutta kummallakin oli puoleensa vetävät ominaisuutensa.
He seisoivat, kuten tyttöparin on tapana meidänkin päivinämme: toisen käsi lepäsi puoleksi hyväillen toisen lanteilla. Vantterampi heistä rupatteli vilkkaasti ja hoikempi kuunteli välinpitämättömänä. Edellinen keskeytti tuontuostakin puheensa syödä nutustellakseen erästä mehevää lihapalasta. Oli ilmeistä ettei hän ollut vielä sammuttanut nälkäänsä, ja näkyipä hänen toverillaankin olevan ruokahalua. Hoikempi tytöistä ei tuntunut välittävän suuria pakinoimisesta, mutta hänen ystävättärensä jatkoi yhä rupatustaan. Tämä näytti olevan perin tyytyväinen ihmislapsi. Sopusuhtaiseksi voi häntä kutsua vain lujarakenteisen vartalon ihailija. Lanteet olivat varsin leveät, käsivarret lihaksiset ja koko ruumis jotensakin pyylevä. Käytännölliseltä kannalta katsottuna tämä tanakka neitonen saattoi kyllä olla puoleensa vetävä tavallisen luolamiehen mielestä; mutta täytyneepä sentään myöntää, että häneltä puuttui jotain, mikä tarkkanäköisemmän mielestä kuuluu hienon naisen ominaisuuksiin. Hän oli tavattoman karvainen, tämä nuori neitonen. Yllään hänellä oli tavallinen nahkavaatetus, mutta kohtalaisen leudolla säällä hän olisi ollut hyvin verhottuna ilman sitäkin. Katsoipa asiaa muodin tahi mukavuuden kannalta, niin perin vähän tarvittiin vierasta verhoa hänen oman pörröisen ja jossain määrin miellyttävänkin luonnollisen ruumiinpeitteensä lisäksi. Hän oli oikea naispuolinen Esau, tuollainen roteva, hyväsydäminen, voimakas ja rehellinen luolatyttö, tuota palvelevaista ja kuuliaista ihmisrotua, joka alkoi esiintyä tuhansia vuosia ennen historiaa. Hän tunnusti vierustoverinsa voimakkaammaksi ja vallitsevaksi luonteeksi ja oli hänelle samalla haavaa uskollinen ystävä ja aulis auttaja. Sellaista tapaamme nykyäänkin, vieläpä niidenkin luontokappaleiden keskuudessa, joilla ei sanota olevan mitään sielua; etenkin koirissa se on yleistä. Mutta tyttö oli voimakas ja hänellä oli nopea käsityskyky, kuten muutamilla eläimillä. Hän asui jotenkin lähellä vanhan Vaaran kotia ja nimensä oli Kuukasvo. Hänen kasvonsa olivat näet niin hymyilevät ja säteilevät, että nimi oli johtunut aivan itsestään hänen hilpeänä lapsuusaikanaan.
Varsin erilainen oli tuo solakka neito, joka oli juuri syönyt lihaviipaleensa ja kaiveli paraillaan puikolla ydintä eräästä luupalasta, jonka hänen taattonsa oli heittänyt hänelle. Hänen isänsä oli Vaara, ympäristön vanhin metsämies ja päivän sankari, ja häntä itseään sanottiin Nopsajalaksi; tämän nimen hän oli saanut jo varhain, sillä koko seudulla ei ollut ainoatakaan, joka kykeni liikkumaan sukkelammin kuin hän. Juuri tätä Nopsajalkaa Ab katseli.
Yksinpä elämään kyllästynein ja välinpitämättöminkin meidän aikamme miehistä olisi sanonut häntä ihanaksi tai ainakin viehättäväksi olennoksi. Hän seisoi kevyessä ja sulavassa asennossa, käsivarret sekä osa rintaa olivat paljaina, samoin sääretkin polvien alapuolelta. Hänen tummanruskea tukkansa oli sidottu yhteen jonkun puun sitkeästä sisäkuoresta tehdyllä nauhalla ja valui laakealle, sisäänpäin kaartuvalle selälle. Hän ei ollut aivan toisten sikäläisten tyttöjen kaltainen. Silmät olivat suuremmat ja pehmeämmät, niistä kuvastui paljon enemmän ja niiden ilme oli vaihtelevampi. Hänen raajansa olivat aivan yhtä pitkät kuin hänen toveriensakin, sormet ja varpaat, vaikkakin hoikemmat, näyttivät olevan yhtä perehtyneitä tarttumaan esineisiin; mutta kaiken jäntevyyden ja joustavuuden ohessa hänessä oli jonkun verran tasoittelua. Karvakaistale hänen säärissään oli harva ja silkkihieno, samoin käsivarsissakin. Hän oli epäilemättä seuraelämän johtajia, kuten hänen ulkomuotonsakin ilmaisi — puhumattakaan isän yhteiskunnallisesta asemasta — mutta vaikka hänen kasvoillaan näkyikin ylhäisyyden ilme, niin niistä kuvastui samalla hupaisuutta, joka melkein soti olosuhteita vastaan.
Perin rakastettava neitonen hän oli ja sen oli Abkin tuntenut kiireestä kantapäihin asti jo ensi kerran, kun hän katseli tyttöä. Ab vertasi häntä metsän sulavimpaan eläjään, leopardinsukuiseen puukissaan, niin hän oli siro ja joustava; katsoessaan tytön älykkäisiin kasvoihin hän lisäsi vertaukseensa jotain ylevämpää. Hän tunsi myöskin jonkinlaista kunnioitusta. Tähän asti hän oli koettanut saada mitä halusi, milloin hyvänsä se oli näkösällä. Nyt hän oli ymmällään.
Äkkiä Nopsajalka kohotti silmänsä ja kohtasi Abin katseen. Molemmat nuoret katselivat toisiaan jonkun aikaa kiinteästi ja sitten neito käänsi silmänsä toisaalle. Mutta nuorukainen oli sillä välin toipunut. Hän oli hajamielisenä syönyt erästä hyvin paistettua, mammutin valiopaikasta leikattua palaa. Nyt hän repäsi sen kahtia ja tarkasti vaistomaisesti tyttöä. Tämä kohotti jälleen katseensa ja silloin Ab viskasi hänelle tuon höyryävän puolikkaan. Tyttö huomasi liikkeen, koppasi palasen vikkelästi toisella kädellään, katsahti Abiin ja nauroi. Ujoudesta ei näkynyt merkkiäkään. Tyytyväisenä hän alkoi syödä herkkupalaansa ja nuo molemmat olivat nyt tavallaan tehneet virallisesti tuttavuutta.
Nuorukainen ei käyttänytkään heti hyväkseen ilmeistä voittoansa, joka oli vaatinut häneltä enemmän rohkeutta ja suurempia ponnistuksia, kuin moni kahakka metsänpetojen kanssa. Hän ei puhutellut neitosta. Mutta veren hyrskytessä suonissa hän ajatteli itsekseen, että hän tahtoi tavata tuon tytön, tavata hänet metsässä! Tämä ei katsahtanut Abiin sen enempää, sillä hänen omaisensa keräytyivät hänen ympärilleen ja tämä oli suuri tilaisuus. Ab palasi tajuihinsa käheän huudahduksen herättämänä. Tammi katsahti häneen tuimana. Muuta ääntä ei kuulunut, mutta nuorukainen tuijotti tiukasti siihen paikkaan, mihin tyttö oli vastikään kadonnut omaistensa keskelle. Ja Ab tunsi vaistomaisesti, kuten ihmiset aina tuntevat sellaisissa tilaisuuksissa, että hänellä oli kilpailija, että Tammikin oli nähnyt tuon vuorenrinteen solakan asujamen ja rakastunut häneen.
Mammutin liha, vuota ja torahampaat jaettiin kaikkien kesken. Ab ponnisteli miehuullisesti saadakseen osan hammasta Rampa-ukolle kaiverrettavaksi ja voittikin sen viimein, sillä vanhemmat miehet arvelivat hänen ja Tammen taistelleen kalliolla kyllin reippaasti päästäkseen osallisiksi arvokkaimmasta saaliista eikä Tammi vastustellut nytkään Abin toimia, vaikka hänen silmänsä paloivatkin. Auringon kallistuessa länttä kohti kaikki erosivat lähteäkseen vaaralliselle kotimatkalleen. Ab riemuitsi, vaikka tunsikin vähän epäilystä, mutta Tammi näytti synkältä. Kumpaisenkin sydän oli hiukan raskas.