ODOTTAMATON TAPAUS.
Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin. Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.
Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä. Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan. Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle, miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-, toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.
Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.
Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti, johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat, että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.
Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta, ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että salahauta oli vielä valmistamatta.
Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä, villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri. Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi, etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa. Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.
Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset, ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä, ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa; pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono, sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.
Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta, koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa, nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia. Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä tuon satimen.
Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti. Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se murtunut sisään.
Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle. Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka. Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla, ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka paljastivat sen noille viekkaille elukoille.
Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus, sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille, joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.
Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.
Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti. Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti. He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi, he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.
Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän. Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti, mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.
Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi. Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon aihetta.
Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen hyökkäyksen heitä vastaan.