PIKKU RAMPA.
Abin kaikista lapsista oli Pikku Rampa, vanhin poika, eniten rakastettu — mikä oli varsin omituista siihen aikaan nähden. Ollessaan tuskin parin vuoden vanha tuo tukeva ja hilpeä lapsukainen putosi eräältä kallion kielekkeeltä, minne se oli kavunnut leikkimään, ja taittoi molemmat säärensä. Kummallista kyllä poikanen jäi eloon, vaikka siihen aikaan elämisen oikeus riippuikin melkein yksinomaan elämisen kykeneväisyydestä. Nopsajalan äidinrakkaus varjeli poikaa luonnon viimeiseltä säälimättömältä iskulta, vaikk'ei hän sen koommin kyennytkään enää kävelemään. Luonnollisesti hänelle annettiin nimeksi Pikku Rampa, ja lapsi oli ennen pitkää vallannut vanhan asesepän sydämen, kuten nimenkin.
Luolaihmisen aikana ei perhe-elämä vielä ollut niin sydämellistä ja kiinteätä kuin meidän päivinämme. Mies ja vaimo olivat toisilleen uskollisia kuten kehittyneemmät eläimet, ja lapsia hoidettiin niiden varhaisempina ikävuosina karkealla hellyydellä. Ehdotonta riippuvaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, lapset pakotettiin jo varhain pitämään osittain huolta omasta ravinnostaan ja välttämättömyys opetti heidät suojelemaan itseään. Mutta vaikk'ei Pikku Rampa kyennytkään omasta puolestaan ottamaan hartioilleen riippumattoman olemassaolon taakkaa, ei häntä kuitenkaan surmattu tai jätetty kuolemaan hoidon puutteeseen, kuten monen muun raajarikon lapsen olisi saattanut käydä siihen aikaan. Saatuaan kerran armon hän voitti omaistensa villit sydämet ja tuli Abin ja Nopsajalan kodin kaivatuimmaksi ja suosituimmaksi olioksi. Hän sai yhä nauttia jatkuvaa lempeä ja huolenpitoa, jonka perheen vankkaraajaiset pojat ja tyttäret vartuttuaan kadottivat, murehtimatta sitä sen enempää.
Se oli harvinaista silloiseen aikaan nähden. Olihan lapsella muitakin ominaisuuksia kuin avuttomuutensa ja heikkoutensa, jotka vetivät sen puoleen omaisten sydämet; mutta ensi sijassa juuri sen täydellinen riippuvaisuus toisista teki siitä tuon pienen oppimattoman, kesyttömän piirin keskipisteen. Pikku Rampa oli kenties ensimäinen lapsi, jota konsanaan hellittiin sellaisesta vaikuttimesta.
Äidiltään lapsi oli perinyt hilpeän mielialan, jota ei mikään voinut masentaa. Usein, kun palattiin sellaisilta pikku retkiltä, joilla poikanenkin saattoi olla mukana, ja hän istui Nopsajalan olalla tai Korvapuolen, hiljaisen mietiskelevän vaarinsa väkevällä käsivarrella, hän päästeli kimakoita lintu-ääniä tai matki muita eläimiä, ja välillä hänen naurunsa helisi niin että korpi kaikui. Toiset lapset kerääntyivät hilpeän raajarikon ympärille, koettaen viedä hänestä voiton, ja vanhempi väki hymyili nähdessään ja kuullessaan, mikä iloinen sekamelska vallitsi tuon piskuisen meluajan seutuvilla.
Retket joelle olivat pienuudesta pitäen Pikku Ramman suurin ihastus. Hän antautui matkavalmistuksiin innolla ja riemulla, joka todisti hänen rujossa ruumiissaan olevan seikkailunhaluisen hengen; ja kun kalastusretkikunta lähti Tulileiristä, niin se oli vaillinainen, ellei mukana kuljetettu Pikku Rampaa, koko tilaisuuden iloa ja elämää.
Kukaan ei unohtanut koskaan sitä päivää, jolloin Pikku Rampa — hän oli silloin noin kuusivuotias — sai pyydystetyksi ensimäisen kalansa. Hänen riemunsa ja ylpeytensä tarttui kaikkiin, kun hän asetti näytteille saaliinsa ja kerskaili siitä, mitä hän ensi kerralla pyydystäisi joesta. Ja kun kotiin palattua Rampa-ukko kutsui häntä "suureksi kalastajaksi", niin kääpiö kävi ylpeydestä sanattomaksi. Hänen pieni povensa paisui, silmät säihkyivät, ja sitten hän vääntäysi Nopsajalan käsistä Rampa-ukon syliin, pujottausi vanhuksen turkkiin ja kätki kasvonsa siihen; ja nämä kaksi ymmärsivät toisensa.
Hiukan tämän suuren kalastustapahtuman jälkeen kuoli Abin äiti Punatäplä. Hän ei ollut koskaan päässyt oikein mukautumaan uuteen elämään Tulilaaksossa, vaan alkoi sinne siirryttyään nopeasti vanhentua. Viimein hän sai ankaran kuumeen, joka teki lopun hänen kärsivällisestä, uutterasta elämästään.
Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.
Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.
Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun. Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä, se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys, huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi vuosisadaksi.
Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen. Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli taitava.
Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä. Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin parhaiten sopi.
Kaikki muu menestyi, kehittyi ja kukoisti Tulilaaksossa, vain Pikku Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä, joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä silmäyksellä.
Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.
Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson ulkopuolella.
Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut. Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä hänet jälleen".
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."
Mutta Nopsajalka ei saattanut vielä nukkua ja monena yönä hänen silmänsä painuivat umpeen vasta aamupuolella, kun äärimmäinen väsymys pakoitti uinahtamaan.
Vihdoin, monen päivän ja yön perästä, Nopsajalka näki unessa Pikku Ramman, aivan kuin ilmielävänä. Mutta hän ei viipynyt kauaa. Ja yhä uudelleen hän näki hänet ja se tuotti hänelle hiukan lohdutusta, sillä lapsi hymyili. Nopsajalka oli murehtinut häntä, joka makasi erillään kivien ja lumen alla kaikkea hoitoa vailla, niin sanomattomasti että tuo hymy kevensi hänen raskasta sydäntään, ja hän kertoi Abille nähneensä Pikku Ramman, kertoi vaan kuiskaten — sillä hän tiesi ettei sellaisista asioista ollut hyvä puhua ääneen. Ja hän ilmaisi myöskin tuskansa siitä, että lapsi saapui vain yöllä eikä milloinkaan päivällä, mutta hän ei valittanut. Hän sanoi vain: "Tahdon nähdä hänet päivällä".
Eikä Ab voinut keksiä siihen mitään vastausta. Mutta se sai hänet
ajattelemaan yhä enemmän. Hän tunsi halua päästä entistä lähemmäksi
Nopsajalkaa, vaimoansa, joka ei ollut enää neitonen, vaan kuolleen
Pikku Ramman ja hänen toisten lastensa äiti.
Hänen mielessään heräsi hämäränä, mutta itsepintaisena ajatus, etteivät raaka voima ja väkevyys, terävät aistimet ja hurja rohkeus olleetkaan ainoat ominaisuudet, jotka muodostivat ihmisen ja vaikuttivat hänessä. Raajarikko Rampa-ukko, joka ei kyennyt metsästämään eikä itseään puolustamaan, oli kaikesta huolimatta merkityksellinen olento, ja Pikku Rampa, heidän avuton lapsensa, oli ollut kyllin voimakas voittaakseen ja säilyttääkseen kaikkien rotevien ja karkeiden luolaihmisten rakkauden. Ab oli pahoillaan Nopsajalan tähden. Kun murheellinen äiti keväällä piti sylissään pientä tyttölasta, niin hänen katseensa kävi jälleen hiukan kirkkaammaksi ja Abkin iloitsi sen huomatessaan. Mutta kumpikaan ei unohtanut koskaan esikoistaan ja rakkaintaan, Pikku Rampaa.