RAKKAUS JA KUOLEMA.
Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen. Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.
Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla, ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.
Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa, kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan. Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja ylhäisin elävistä.
Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle. Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät, jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.
Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua, koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt päätöksensä.
Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne. Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä makuusuojain koristamiseksi.
Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo vaan puuttui vielä.
Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle, leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta. Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa, vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.
Miellyttävä olikin se näyttämö, jota Ab katseli. Kesäinen metsä oli loistavimmillaan ja kaikki pesivät ja hautovat luontokappaleet olivat onnellisia. Puissa ja kasveissa, linnuissa ja nelijalkaisissa kuohui elämän yltäkylläisyys. Äänet sekaantuivat pehmeästi toisiinsa ja tuo täydellinen sulautuminen vaikutti melkein raukaisevasti. Isot sananjalat huojuivat kuoppien partailla hiljalleen kevyen tuulenhenkäyksen koskiessa niihin. Ne olivat omituisia, nuo sananjalat. Ne eivät olleet juuri niin solakoita ja suippenevia kuin nykyaikaiset, mutta hiukan mehevämpiä ja karkeampia ja latvat toisinaan melkein pyöreitä.
Mutta Ab kiinnitti varsin vähän huomiota niin sananjalkoihin kuin lintuihinkin. Hän tajusi vain yleisen kauneuden. Pihkan tuoksu teki tuon verevän puolittain heränneen miehen virkeämmäksi ja vaikka hän vielä lojuikin torkkuen kovalla vuoteellaan, niin esti luonto häntä kuitenkin vaipumasta jälleen perinpohjaiseen, tiedottomaan uneen. Hänen havaintokykynsä rupesi teroittumaan häiriten hänen rauhallista nautintoaan. Hän kohosi istumaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät, jokainen hermo ja lihas jännittyi ja veri virtasi myrskyisenä hänen suonissaan. Hän oli nähnyt sen, jonka tähden hän oli saapunut niille seuduille, tytön joka oli niin täysin vallannut hänen karkean, huolettoman sydämensä. Nopsajalka oli varsin lähellä häntä!
Impi istui mitään aavistamatta erään kaatuneen puun rungolla pienen puron partaalla. Rannalla oli runsaasti pikku kiviä ja nuori neitimme leikitteli niillä hajamielisenä; näyttihän tosin siltä kuin olisi hän kiintynyt tuohon hommaan, mutta epäilemättä hän sentään ajatteli jotain muuta. Ihana ja oivallinen hän oli siinä istuessaan, todellinen aikansa kaunotar, joka vain huvitteleikse. Hänen varpaansa olivat hurmaavat: pitkät, vahvat ja taipuisat, mutta samalla tasaiset ja sopusuhtaiset. Ne olivat parhaillaan joutavassa hommassa. Nopsajalka poimi näet noilla ihmeteltävillä jäsenillään kiven toisensa perästä ja heitteli niitä erästä paatta kohti, joka kohosi puron äyräällä. Heittoon käytettiin vain varpaita ja ruskeata säärtä, mutta sangen hyvin se luonnistui ja usein kalahti kivi punertavaan maalitauluun.
Ihaillen katseli tätä leikkiä puussa majaileva kuumaverinen ja intohimoisesti rakastunut nuorukainen. Kuinka sopusuhtainen oli tuon tytön vartalo, kuinka kirkas hänen ilmeensä! Ab menetti malttinsa, huudahti äänekkäästi ja livahti oksaltaan maahan yhtä sukkelasti kuin käärme. Sitten hän syöksähti tyttöä kohti. Hänen täytyi saada hänet valtaansa!
Kuullessaan huudon tyttö hypähti pystyyn ja tunsi Abin samassa tuokiossa, kuin tämä ennätti maahan. Hän tajusi heti, että heissä oli liikkunut samoja tunteita ja ettei pelkkä sattuma ollut tuonut nuorukaista hänen lähelleen. Oli hänkin tuntenut tuon toisen tavoin, mikäli nainen voi tuntea miehen lailla; mutta tytöt ovat tyttöjä: suloinen hentous pelkää voimaa ja hänkin säikähtyi hiukkasen. Hetkeksi hän pysähtyi, mutta pyörähti sitten ympäri ja lähti juoksemaan metsäylänköä kohti.
Puusta kapsahtanut nuorukainen ei joutunut ensinkään ymmälleen tytön menettelystä. Intohimoinen rakkaus oli saanut hänen verensä kuohumaan ja hänessä vallitsi nyt mahtava vaisto saada omakseen se, mikä oli hänelle kalleinta elämässä. Hän juoksi oivallisesti, vaan ei kuitenkaan paremmin kuin pakeneva ketterä olento.
Yksinpä nykyajan kriitillinen suurkaupunkilainenkin, joka on perehtynyt kaikellaisiin kilpailuihin, olisi nauttinut nähdessään tämän kilpajuoksun. Kuin naarashirvi, jonka sorkka tuskin koskettaa maata, niin kiiti Nopsajalka. Kuin susi tai koira juoksi nuorukainen hänen takanaan, tosin hitaammin, mutta väsymätönnä. Ja kaikista luolaseudun miehistä halusi pakeneva tyttö kernaimmin juuri tämän ahdistajansa ottavan hänet. Ainoastaan naisellinen pakkoa säikkyvä vaisto sai hänet juoksemaan.
Ab oli itsepintainen ja sitkeä eikä jäänyt ensinkään jälelle kilpajuoksussa, joka suuntausi nopean pakenijan kotikukkulaa kohti. Matkaa riitti vielä virstoittain ja siihen hän perustikin toivonsa. He pysyttelivät polulla, joka johti suoraa päätä Vaaran luolalle, vaikka olisi ollut käytettävissä melkein yhtä sopivia kierteleviä sivujuntuja, joita risteili sinne tänne. Mutta pakolaisen ei käynyt poikkeaminen päätieltä, jos mieli välttää ahdistajaansa. Muuta keinoa ei hänellä ollut kuin koettaa suoraan juoksemalla ennättää korkeana kohoavalle metsäiselle kukkulalle, missä hänen isänsä luola sijaitsi.
Rata laskeusi alankoihin, nousi mäkiä ja halkasi ylätasankoja. Yhä eteenpäin porhalsi vahvarintainen ja lujarakenteinen Ab; paljoa ei hän vielä ollut voittanut, mutta luotti silti saavuttavansa tytön. Silloin hän huomasi, että tämä teki äkillisen ponnistuksen ja pyyhälsi eteenpäin entistä nopeammin, mutta livahti samalla vasemmalle pääpolulta.
Tätä ei ollut aiheuttanut Ab, tyttö oli säikähtänyt jotain uutta seikkaa. Hän oli juuri ennättämäisillään erään polun kohdalle, joka liittyi vasemmalta melkein kohtisuorasti päätiehen. Ab arveli hänen sivuuttavan sen, mutta eipä käynytkään niin: neito pujahti sille ilmeisen kauhun valtaamana, ja sitten syöksähti metsästä oikealta käsin toinen olento, joka heittäytyi kiivaasti pakenijan jäljille. Ab tunsi hänet hyvin. Tuo uusi ajaja oli Tammi!
Yhtä vaikeata olisi kuvata sitä kamalata vimmaa, mikä nyt leimahti tuleen Abin sydämessä, kuin kertoa mitä viidakon tiikeri ajattelee. Hän näki toisen — ja se oli hänen ystävänsä — tavoittelevan sitä, mitä hän halusi omakseen ja mikä merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa, enemmän kuin runsas ravinto ja lämpöiset nahat, enemmän kuin mammutin hammas, johon voi leikellä koristeita, enemmän kuin ison luolatiikerin kunniakas talja, jonka omistaminen ikäänkuin aateloitsi metsästäjän; niin, enemmän kuin mikään muu!
Ab hypähti polulta syrjään. Hän tunsi hyvin toisen polun, jota myöten Tammi ja Nopsajalka juoksivat, ja tiesi saattavansa katkaista heiltä tien, sillä hänellä oli suoritettavanaan paljon lyhyempi matka ja metsässä Ab juoksi ja hyppäsi yhtä hyvin kuin eläimet. Äärimmilleen ponnisti hän nyt voimiaan ja syöksähti varjojen tummetessa sivupolulle, jota myöten hän tiesi pakenevan Nopsajalan ja ahdistavan Tammen kiitävän. Hän oli arvellut ennättävänsä heidän edelleen, mutta eipä Ab ollutkaan ainoa nopeajalka luolaseudulla. He livahtivat ohi melkein samassa hetkessä, kuin hän loikkasi esiin metsästä. Hän näki heidät aivan lähekkäin muutamaan sylen päässä ja heittäytyi raivosta karjahtaen heidän jälkeensä.
Kaikki oli Abille nyt päivän selvää, kun hän kiiti eteenpäin toisten häntä huomaamatta. Hän tiesi, että Tammi oli kuten hänkin päättänyt saada Nopsajalan omakseen ja oli hänen laillaan etsiskellyt tyttöä. Vain sattumalta olivat hän ja neitonen joutuneet kilpaillessaan Tammen tielle; mutta se ei parantanut asiaa. Tässä oli pian tapahtuva hurja kohtaus. Ab saattoi huomata, ettei tuo ihmeteltävän ketteräjalkainen nainen vetänyt kestävyydessä vertoja miehelle, joka oli häntä niin lähellä. Pian tämä hänet saavuttaisi.
Heidän edessään kohosi kukkula, jonka rinne taisi olla virstan pituinen; sen laella oli tytön kotiluola ja turvapaikka. Mutta Ab tiesi, ettei tämä kykenisi nousemaan sinne kyllin nopeasti. Juuri silloin Nopsajalka käänsi päätään ja katsahti säikähtynein silmin kintereillä olevaa ahdistajaansa; Ab tiesi varsin hyvin että hänetkin oli huomattu. Tyttö hiljensikin hetkeksi vauhtiaan, ja silloin Ab tunsi pakolaisen pitävän häntä jossain määrin suojelijanaan.
Vielä kerran neito ponnisti voimiaan ennättääkseen rinteelle, mutta Tammi oli päässyt yhä lähemmäksi ja nyt hän teki äkillisen hyökkäyksen, saavutti otuksensa ja sulki hänet syliinsä, tytön hurjasti huutaessa. Seuraavassa tuokiossa Abkin syöksähti karjaisten heidän kimppuunsa. Tammi päästi vaistomaisesti tytön irralleen, sillä tuo viimeinen huuto kajahti uhkaavalta ja vaaralliselta. Kun Nopsajalka tunsi olevansa vapaa, hän seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen silmät ammollaan mitä hänen edessään tapahtui. Sitten hän pyyhälti tiehensä, luomatta ainoatakaan katsetta taakseen.
Molemmat miehet seisoivat toisiinsa tuijottaen, Tammi hiukan ylempänä, pienellä penkereellä. Siinä he seisoivat vastatusten, nuo kaksi jotka olivat lapsuudestaan asti olleet toisiaan niin lähellä, kuin kaikki mielen ja ruumiin ominaisuudet suinkin saattoivat sallia; nyt he olivat toisistaan niin erillään kuin ihmisolennot konsanaan. Tavallaan he olivat kauniita, seistessään noin valmiina murhaavaan hyppäykseen. Aurinko sattui Tammen siniseen kirveeseen saaden sen näyttämään harmaalta. Abin kohotettu kirves, joka oli vaaleampaa kiveä, oli varjossa ja sen kellertävä väri tummentui ruskeaksi.
Tätä näkyä kesti vain sekunnin aika. Tammen hypähtäessä Ab kapsahti syrjään ja nyt alkoi tasaisella maalla hurja kaksintaistelu. Sen säännöistä ei saanut selvää; eipä edes teräväsilmäinen ahmakaan, joka maata kyyrötti läheisellä jättiläisoksalla, olisi voinut seurata näiden kivikirveiden nopeita liikkeitä.
Lyhyt oli tuo hirveä kisa. Kivien kalahdukset toisiaan vastaan taukosivat, kun kuului kumeampi ääni, joka kertoi kiven osuneen luuhun. Tammi, joka oli hieman vastustajaansa pitempi, kumartui äkisti eteenpäin käsivarret kohollaan, ja sininen kirves putosi hänen kourastaan. Hän kupsahti kömpelösti maahan, raapasi käsillään pyökinlehtiä ja makasi sitten hiljaa.
Ab seisoi aseetonna, mieli sekavana. Hänen keltainen kirveensä oli lennähtänyt hänen kädestään ja tunkeutunut syvälle Tammen pääkalloon. Kummissaan ja hajamielisenä hän katseli sitä, järki hämärtyneenä. Hän astui esiin, kiskasi kirveen irti ja kohotti sen silmiensä tasalle; sitten hän siirtyi päivänpaisteeseen. Kirves ei ollut enää keltainen.
Sillä välin muuan neito riensi kotiaan kohti, ja häipyvän päivän varjot kävivät yhä tummemmiksi.