RAMPA-UKKO, OPETTAJA.
Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko. Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista, kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa. Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen ei ollutkaan pakkoa.
Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.
Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta, todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.
Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä, kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi nykyiseen laajaan Pohjanmereen?
Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.
Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä, etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti ottaneet vangiksi.
Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti, jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella. Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.
Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin halvemmiksi.
Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti. Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi, niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut. Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.
Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.
Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli, ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet, villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.
Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.
Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim. villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.
Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa, mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla. Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua, joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat. Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin jännerihmalle.
Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon. Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen, verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa, vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.
Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan oleskelu ulkosalla.